lauantai 4. toukokuuta 2024

Elämää maalla 23.

 


Vappu tuli ja meni. Me emme ole juhlineet miehen kanssa kolmeen vuoteen juhlapyhiä, vaikka Vera-tyttären kuolemasta on jo aikaa tuo kolme vuotta. Toinen tytär juhlii kavereiden kanssa. 


Juhlisimme, jos suru Verasta ei kävisi niin suureksi ja tuskaisaksi. Kun tytöt olivat pienempiä vappu oli suuri juhla. Tein simaa ja munkkeja. Peruna-, viher-  ja tonnikalasalaatteja. Parsaa ja pastaa. Me vanhemmat olimme selvin päin.


Koristelimme talon serpentiineillä ja ilmapalloilla. Kun Vera oli 18-vuotias, joimme kuohuviiniä ja söimme juustoja. Miten kaipaankaan!


Surua on lisännyt se, että paras ystäväni teki vappuna parisenkymmentä vuotta sitten itsemurhan hyppäämällä kahdeksannesta kerroksesta katuun. Hänen kumppaninsa jätti hänet ja hän alkoi juoda. Joi ajokortin ja työpaikan. Asuimme silloin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Kutsuin tuon ystäväni luoksemme, jottei hän joisi. Hän oli kaksi viikkoa meillä, mutta kun hän pääsi Helsinkiin hän joi ja teki viikon päästä itsemurhan. Syyllisyys on vaivannut minua kaikki nämä vuodet. Entä jos hän olisi ollut pitempään meillä, hän ei olisi tehnyt itsemurhaa?


Opiskeluaikoina Turun yliopistossa vaput olivat railakkaita. Juhliminen aloitettiin vapun aattona  jonkun kotona. Joimme kuoharia, shotteja ja söimme hyvin. Sitten lähdettiin Turun keskustan huminoihin rilluttelemaan.


Vapun päivänä kävimme päivällä pizzalla. Ja juhliminen jatkui taas valkoviinin voimin. Meillä oli neljän tytön porukka. Kuinka kaipaankaan noita aikoja!


Omassa lapsuudessani ennen isän itsemurhaa ja äidin alkoholisoitumista vaput olivat hauskoja ja herkullisia. Äiti teki simaa, munkkeja, rosetteja ja tippaleipiä. Syötiin myös vähän paremmin. Me lapset saatiin uudet kesävaatteet.Muistot ovat kauniita.


Perustin noin kolme vuotta sitten hyötykasvipenkin, jossa kasvaa karviais- ja mustaherukka pensaat. Sen oli tarkoitus olla niin. Mutta sitten kevätpimahdin ja ostin siihen kaksi rhodoa ja varjoliljaa.


Sitten seurasi sipulikukat. Krookukset, lumikellot, scillat, narsissit, tulppaanit, hyasintit,  kirjopikarililjat ja monenmoisia liljoja. Viime syksynä ostin joitakin uusien kukkien sipuleita, mutta en muista mitä. Ehkä ne ovat gladioluksia. Nyt on todella vaikea poimia marjoja, kun ei tiedä miten jalkansa asettaisi, ettei vaurioita kukkia. Kille-kissi on myös ottanut osan penkistä vessakseen. Siinä sipulit lentelevät ja niitä on turha istuttaa uudelleen.


Olen nyt saanut koulittua kylvölaatikoista kaikki taimet ruukkuihin. Olen pannut yhteen ruukkuun kolme kasvia, jotta ne olisivat tuuheita ulos istuttaessa. Olen todella iloinen siitä, että kylvö onnistui. Kylvin kelloköynnöstä, keijunmekkoa, mustasilmäsusannaa, aitoelämänlankaa ja krassia. Mustasilmäsusannan ja keijunmekon siemenet itivät huonosti, mutta sain kuitenkin muutaman taimen. Istutin myös daalian mukuloita ensimmäistä kertaa ruukkuihin ja nyt ne alkavat versoa. Pidän hyvää huolta taimistani.


Käyn nyt vain kaksi kertaa viikossa kuntosalilla. Ehkä siksi, että sinne kertyy matkaa 40 kilometriä. Tai sitten laiskuuttani. Ensimmäisen vuoden hurmos alkaa mennä ohi. Juttelin salin omistajan fysioterapeutin kanssa, onko kaksi kertaa liian vähän, kun en ole edistynyt. Hän sanoi, että kaksi kertaa riittää ylläpitämään lihaskuntoa, mutta ei kasvata sitä. Varaudun vanhuuteen.


Ensi viikolla siirrän talvivaatteet ja -kengät varastoon. Tilalle välikausitakki, ohuempia puseroita ja mekkoja. Tämä on ihana rituaali. Samoin kuin ensimmäisen nokkoskeiton valmistus ja syöminen.


Ja, jihuu! Uunien lämmityskausi on ohi. Ei enää halkojen raahaamista saavilla liiteristä ja ulkorakennuksen katoksesta. Vaikeaa sytyttämistä. Mutta ihanaa lämpöä.


Hyvää viikonloppua!




4 kommenttia:

  1. Minä en ole ollut koskaan hyvä (tai mikään) juhlija. Se ei taida olla minun juttuni. Etenkään vapun kaltaisia ei-henkilökohtaisia juhlia en jaksa edistää juuri mitenkään. Nyt vappuna syötiin kotona tippaleivät. Vai söinköhän minä loppujen lopuksi meidän molempien tippaleivät?

    Lapsuuden kodissa ei syöty koskaan tippaleipiä. Mutta munkitkin olivat ihania 🥰

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Susanna. Ehkäpä on aivan hyvä, ettet ole juhlapyhäjuhlija, koska et ole joutunut kärsimään krapulaa. Nuorena olin kova juhlimaan aina, kun joku syy siihen löytyi. Kun sain lapset, se loppui.

      Poista
  2. Ikävä, suru ja murhe on todella raskaat sanat-ajatukset! Niiden voittaminen ei ole helppoa - voittaako niitä koskaan. Ehkä vain vähän haalistuvat ajan saatossa.

    Et olisi pystynyt valvomaan ystäväsi elämää, älä syytä itseäsi.🙏
    Pois luotamme muuttaneille on olo kivuton rauhaisa.!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi Sirppis. Oman lapsen kuolema tuo niin suuren surun, ettei se ikinä lopu. Mutta onneksi surun kanssa oppii elämään. Ystäväni kuolemasta koen kuitenkin edelleen syyllisyyttä, vaikka tiedän, että se on järkitasolla turhaa. Ei se kolme viikkoa olisi ehkä vaikuttanut sen kummemmin. Ystäväni olisi ollut vain juomatta vähän pidemmän aikaa.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!