Surutyöni 93.

 

Rakas Vera-tyttäremme kuoli vain 22-vuotiaana nukkuessaan. Kuolinsyytä ei löydetty. Vera oli hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija, joka nautti opinnoistaan. Teen surutyötä.

Olen alkanut ajatella, mitä Vera sanoisi asioihin. Hän sanoisi minulle, että lopeta jo tuo sureminen ja itsesäälissä rypeminen. Vera oli ronski ihminen. Hän ehkä sanoisi, että minulla on täällä toisessa ulottovuudessa paras ja ihmeellisin laboratorio, jossa teen aivan upeaa tutkimusta. Niinpä, niin.

Puhun edelleen ajatuksissani Veralle joka ilta tai yö. Se on lohduttanut minua paljon. Onneksi keksin tämän tavan.

En ole voinut kokata Veran lempiruokia muun muassa pestolohta, focacciaa, herkkutattirisottoa. Heittäytyisin siinä vaan suruun. Kun oli toisen tytön kastetilaisuus ja söimme sen jälkeen, 2-vuotias Vera huusi pöydästä: balsamicoa ja oleeveöljyä salaattiin, balsamiccoo, oleeviöljyä, balsamicoo. Olin unohtanut  ne noutopöydästä  salaattiin. Vieraat sanoivat, että onpa Veralla jo tuon ikäisenä herkuttelijan piirteitä.

Veran kanssa juhlittiin monet kerrat. Kun keväällä saimmme kasvimaan kylvettyä ja tehtyä muita puutarhatöitä, joimme kuohuviiniä ja shotteja pellon reunalla. Samoin, kun saimme ison maalausurakan valmiiksi, juhlimme sitä.

Sain ehkä elämäni pahimman paniikkikohtauksen pari päivää sitten. Kohtaukset olivatkin olleet muutaman viikon poissa. Se alkoi pulssin nousuna ja rintakipuna. Menin sänkyyn ja tein hengityharjoituksia. Ei apua. Menin melkein seinistä pidellen kylmään suihkuun. Lattia keinui, seinät vääntyivät. Kaikkialla vilisti liikkuvia geometrisia kuvioita, jotka sumensi näön. Outo olio läähätti sisälläni.

Kylmästä suihkusta ei ollut apua. Niinpä päätin sekavana mennä lumeen kieriskelemään ja makaamaan. Ei auttanut. Käperryin sänkyyn ja annoin kaiken kauhun tulla. Mies tuli kotiin, yritin puhua hänelle, mutta sanoja ei tullut. Mies sanoi jälkikäteen, että silmäni pyörivät villisti. En saanut puettua vaatteita päälle. Kohtaus alkoi hellittää. Se kesti varmaankin kaksi tuntia. Olin hyvin väsynyt sen jälkeen ja nukuin 12 tuntia.

Seuraavana päivänä oli muistiongelmia. En myös löytänyt sanoja ja tein tähän blogiin kamalasti kirjoitusvirheitä. Tuntuu siltä, että paha paniikkikohtaus jättää aivoihin merkin, jäljen. Ei nuo muistihäiriöt olleet mitään lieviä tai tavallisia vaan vaikeita. Vielä tänäänkin ne vaivaavat. On etsittävä sanoja.  

Nyt pelkään, että paniikkikohtaus uusituu. Koko keho ja mieli ovat jotenkin varovaisia ja jännittyneitä kaikessa.

Minun läppärini alkaa olla vanha. Se ei ohjaa kuvia oikeisiin paikkoihin. En saanut kuvaa tekstin alkuun ja monet kuvat ovat rakeisia. Kaipa on ostettava uusi läppäri jossakin vaiheessa. Saankohan aikaiseksi.