torstai 23. joulukuuta 2021

Surutyöni 89.

 


Rakas 22-vuotias tyttäremme kuoli yllättäen tuntemattomasta syystä tammikuussa. Hän oli hyväkuntoinen ja terve molekyylibiologian opskelija. Teen surutyötä.


Elämä on nyt joulunodotusta, vaikka päätimme aikaisemmin, että emme juhli joulua. Se toisi valtavan surun ja tuskan Veran kuoleman jälkeisenä juhlapyhänä. Olen luistanut päätöksestä.


Niin kuin olen ehkä aikaisemmin jo tähän kirjoittanut siitä, mitä olen häärännyt jouluksi. Olen leiponut taatelikakut, englantilaiset hedelmäkakut, joulupullakranssit, tavalliset joulupullat, joululeivät, karjalanpiirakat. Kokannut lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot. Lanttulaatikon laittamisessa meni kauan, koska lanttu on hyvin kovaa pilkkoa. Osan leipomuksista ja laatikoista annan naapureille. Olen tehnyt kaikista laatikoista ja leipomuksista kolminkertaisen määrän.


Siivosin vähän joulusiivousta. Vain imuroin, moppasin ja pyyhin vähän pölyjä. Inhoa pölyimurointia. Mutta piti  sekin tehdä.


Joka päivä kuitenkin tulee mieleen raastava ja terävä kipu Verasta. Aivan fyysisestikin kipu oireilee. Saan sydämen rytmihäiriöitä ja pelkään, että kuolen niihin, mutta sanotaan, että sydämen muljahdukset ja lyönnin tauot eivät ole vaarallisia, mutta surustakin sydän voi kokonaan pysähtyä. Suru kuitenkin aaltoilee, ja nyt on menossa helpompi vaihe.


Näen mielikuvissani jatkuvasti kuvia Verasta erilaisissa tilanteissa. Viime vuoden joulun juhlinnassakin. Voi, Vera, miten ikävä on sinua!


Onneksi minulla on suruystävä, jonka kanssa kirjoitamme Messengerissä. Hänen Veera niminen tyttärensä kuoli puoli vuotta aikaisemmin kuin meidän Vera. Tyttäremme olivat vielä ystävyksetkin. Sanoisin, että ihmeellinen, mutta surullinen sattuma.


En ole saanut paniikkikohtauksia moneen viikkoon, mutta koputan puuta. Ne estyy, kun maltan mennä sänkyyn lepäämään ja ajattelen mielessäni tiettyjä sanoja. Kuin mantraa. Olen aloittanut lenkkeilyn uudestaan.


Olen hurahtanut katsomaan Ruudusta Syke-sarjaa. Suomalaista sairaalasaippuasarjaa. Olen aina pitänyt sairaalasarjoista. Mistähän sekin johtuu. Olen iltaisin myös lukenut. Nyt on menossa Pirkko Saision uutuus Passio. Siinä on paljon erilaisten ihmisten rihmastoja. Alkuun en oikein päässyt ihmisten moninaisuuden vuoksi lukemisen makuun. Mutta pakotin itseni lukemaan sitä, ja nyt se on kivaa lukemista.






4 kommenttia:

  1. Huh, oletpa leiponut ja laittanut paljon kaikkea jouluksi. Minäkin olen leiponut seitsemän taatelikakkua. Kaksi on jo syöty itse, kaksi annettu lahjoiksi ja kolme odottaa autotallissa omaa kohtaloaan. Hyvää joulua, toivottavasti siitä tulee hyvä suuresta surusta huolimatta! Olipa erikoista, että ystävykset ja saman nimiset lähtivät ennen aikojaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Erikoiset Asiantuntijat. Juu, olen leiponut ja häärännyt. Jotenkin sitä palaa lapsuuden jouluihin aina vaan, vaikka olisi surua. Lapsuudessani joulua laitettiin valtavasti. Se on aivan ihmeellinen ja surullinen saattuma, että Veera ja Vera kuolivat niin nuorina ja me äidit autamme toisiamme surussa.

      Poista
  2. Lämmin osanottoni sinulle surutyössäsi.
    Olen joutunut pelkäämään pahinta, mutten ole kohdannut sitä (onneksi).
    Siksi olen sanaton myötätunnossani sinua kohtaan 💖.

    Palauttavaa joulun aikaa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotosta Susanna. Se on varmastikin myös hirveää odottaa pahinta. Äidin rakkaus on niin suurta. Hyvää Tapanin päivää sinulle!

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!