sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Surutyöni 36.

 



Niin Rakas Vera tyttäremme kuoli yllättäen vain 22-vuotiaana. Teen surutyötä.


Pahimmat tuskakaudet ovat nyt taittuneet. Se on sanoinkuvaamaton helpotus. Täydellinen ja kaunis helpotus. Tuskahetkiä kyllä vielä tulee, mutta ne ovat lyhentyneet. Parempaan päin tämä surutyö on menossa.


Tuska valuu minusta kuin vesi rikkonaisesta astiasta. Onko tuska sittenkin vesi, elämän vesi? Ei näin voi olla. Vaan täydellinen paha. Tuska valuu minusta kuin myrkytetty vesi ruostuneesta kulhostaan. Parempi näin.


Olen kohdannut täydellisen pahuuden. Täsmällisen pahuuden joka viiltelee ihmisen rikki. Tai syövyttää kuin happo. On yhtäkkinen ja nopea. Sitä ei voi väistää. Nyt tunnen sen. Tyrannit, noidat ja velhot ovat viestintuojia kauheasta maasta.


Olen katsonut Netflixin elokuvia ja lukenut runoja sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Olen saanut lohtua Eeva-Liisa Mannerin, Sirkka Turkan ja Mirkka Rekolan runoista. En ole vähään aikaan lukenut proosaa, koska lepattavat ajatukseni häiritsevät lukemista.


Eilen koulin köynnöskrassin taimet. Ne olivat rimpuloita ja venyneet, koska eivät olleet saaneet tarpeeksi valoa. Siirsin ne nyt kaikista taimista lähimmäksi ikkunaa. Koulin myös osan auringonkukkien taimista ja istutin niitä yksittäisiin ruukkuihin, joista ne on sitten helpompi istuttaa penkkiini. Isoissa ruukuissa niitä voi olla monta ja ne ovat koko kesän niissä. Kesäkurpitsan ja kurpitsan taimet ovat vasta nousemassa. Unikko ei itänyt. Oli hyvin terapeuttista hoivata näitä taimia. Pitää huolta. Vaalia vihreyttä.


Seuraava Eeva-Liisa Mannerin runo kertoo tuskasta niin taitavasti:


TUSKANI OLI NIIN SUURI


Tuskani oli niin suuri,

että ovi josta itkien astuin

ulottui minua vyöhön.


Miten pieniä olivatkaan

ihmiset ympärillä!

Minä kasvoin kuin liekki, liekki

joka leimahtaa hiuksista.


Kun he otsani halkaisivat

härät syöksyivät surusta villit

ja lävistivät ruumiit.


Niin suuri oli tuskani, että

tuonpuoleisuuteen katsoin

ylitse illan.



Liperin maasta nousevat kauniit versot.

4 kommenttia:

  1. Koskettavasti kirjoitettua tekstiä sinulta ja Mannerilta.
    Kukkaset terapoivat hoitajaansa.
    Jos jaksat, minulla on sinulle haaste blogissani otsikolla "Kadonneista oppia".
    Hyvää uutta viikkoa!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Kirsti. Manner on upea runoilija. Olen lukenut hänen runojaan aina vain 17-vuotiaasta asti. Puutarhatyöt ovat todellakin terapiaa, vaikka nyt täällä on satanut monena päivänä. Katsotaan, jaksanko osallistua haasteeseesi. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
  3. Kunpa saisitte pian tiedon mihin Vera menehtyi, jotta saisitte asian päätökseen edes siltä osalta. Surutyö ei varmasti koskaan lopu, sanovat että muuttaa muotoaan. Mutta äidin tuska on jotain niin raastavaa tai toki vanhempien, etten tiedä miten tällaisesta voi nousta. Siksi on lohduttavaa lukea, että jotenkin surutyön pahin musta lieju on irrottamassa otettaan.

    Hyvin voi olla, että lopulta et muista tästä ajasta kuin palasia ja sekin on varmasti hyvä niin.

    Halauksia Marja ja voimia ja kuvaat surua niin raastavasti, kuin vain se suurin suru voi olla.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Tiia.Kuolinsyyraporttia odotamme miehen kanssa. Joka päivä äkkiä postilaatikolle! En ymmärrä, missä se viipyy, Veran kuolemasta on jo reilu neljä kuukautta.

    Minulta on hävinnyt se mustin, kauhea tuska. Voihan se palatakin. En ole saanut paniikkikohtauksiakaan moneen viikkoon, mikä on ihme. Koputan puuta. Kiitos Tiia halauksista.

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!