En yleensä harjoita muodikasta self help-positiivisuutta, mutta nyt on sellainen tilanne ja aika, että positiivisuutta tarvitaan. Aivan jokaisena päivänä. Elämä ei ole enää suloinen tottumus. Elämä on muuttunut ja muuttuu.
Yritän elää päivän kerrallaan. Nyt on rutkasti aikaa. Olla läheisten kanssa. Kokata ja leipoa. Liikkua. Lukea. Kirjoittaa. Soittaa ystäville. Somettaa. Lepäillä. Hesarissa oli jopa 60 vinkkiä tylsyyden selättämiseksi. Minulla ei ole kyllä - ainakaan vielä - mitenkään tylsää. Asun niin korvessa maalla, että olen tottunut jonkinlaiseen eristyneisyyteen. Täällä toimii naapuriapu. Nyt se on erityisen arvokasta.
Olen ajatellut usein aamuisin, että läheiset ja minä saamme olla terveitä. Saamme olla vielä terveitä. Saan rakastaa, auttaa ja tukea. Jos sairastun, niin sitten sairastun. Voin tehdä sen estämiseksi vain sen, mitä viranomaiset suosittelevat. En voi tehdä juuri enempää. Tämä on vain hyväksyttävä. Pelkään kyllä. Pelko on tiukka kuin nyrkki, mutta en anna sille tilaa hallita minua kokonaan. Pelko kuuluu asiaan. Samoin ahdistus. Jos ne painavat liikaa, on aina hyvä purkaa niitä puhumalla, niin sanotusti sanoittaa tunteensa.
Vaikka olen nyt eristyksissä kotona, pidän tietyistä rutiineista kiinni, koska myös se tuo tasapainoa, järjestystä, turvaa ja vähentää liika ahdistusta tai pelkoa. Herään samaan aikaan kuin ennenkin ja syön tavallisiin aikoihin. Pidän yhä laihdutuksesta kiinni. En ajattele, että nyt on poikkeusaika, ja saan herkutella ja juoda viiniä. Toki viikonloput voi ottaa rennosti, jos on viikolla lähitöissä.Ehkä olen liiankin kurinalainen. Kyllä minä eilen sunnuntaina pidin pyjamapäivän. Mutta rutiinit eivät ole negatiivinen asia vaan, kuten sanoin, tasapainottavat elämää.
Tämäkin poikkeustila menee ajallaan ohi. Terveysviranomaiset ovat sitä mieltä, että epidemian huippu on vasta toukokuun puolessa välissä. Eristäytyminen jatkuu siis pitkään, mutta siihenkin voi tottua. Ja asioilla on taipumus järjestyä. Tälläkin.
Koronaviruksessa - jos näin voi sanoa - on myös jotakin positiivista, koska se on yhdistänyt meitä suomalaisia. On esimerkiksi perustettu taloyhtiöihin tai asuinalueille apua niille, jotka ovat karanteenissa. On ostettu, tuettu pienyritysten tuotteita. Enää ei olla sinä ja minä vaan me. Minussa, sinussa ei ole juuri voimaa. Meissä on.
Mitä enemmän olemme eristyksissä, sitä enemmän on väliä jokaisella teolla toisia kohtaan. Jokaisella sanallakin. Kannattaa ajatella, loukkaako sanomani vai helpottaa oloa? Kylvänkö hätää? Voiko jokin teko tuoda valoa, auttaa tai ilahduttaa?
Olen välillä surullinen kuin valtavan kuopan reunoilla huojuisin etenkin sen takia, että kaikille lapsille koti ei ole turvapaikka. Joillakin ihmisillä ei ole kotia lainkaan. Monet lapset eivät saa nyt edes yhtä lämmintä ruokaa päivässä, koska koulut ovat kiinni. Vanhemmat voivat käyttää päihteitä. Kotona on vaikeaa, turvatonta ja pelottavaa olla. Kaikilla perheillä ei ole varaa edes kotivaraan.
Monen mieli on jo valmiiksi herkkä. Moni on valmiiksi yksinäinen. Joitakin painaa vastuu läheisistä. Kuinka paljon enemmän oma sairastuminen mahtaakaan pelottaa iäkkään puolison omaishoitajaa kuin minua perustervettä ihmistä. Olen tavallaan hyväosainen.
Tähän aikaan liittyy myös paljon pahaa, pimeää. Uhat voivat tehdä ihmisistä ennakkoluuloisempia. Tiivistetään oman porukan yhteenkuuluvuutta. Huono itsetunto on yhteydessä ennakkoluuloihin. Jos tuntee itsensä surkeaksi, liittää helpommin kielteisiä stereotypioita muihin.
Joku haluaa organisoida apua, joku hytötyä vaikeasta tilanteesta, esimerkiksi myymällä ylihintaista desinfiointiainetta netissä. Tai tarjota vanhukselle virustestiä ja sitten ryövätä hänet julmasti. Niin, niin paljon on hyvää, mutta pahakin on ikuinen seuralaisemme.
Koronasta huolimatta voin nauttia keväästä ulkona. Seurata kevätkasvien kukkaan puhkeamista, ensimmäisiä leskenlehtiä ja sinivuokkoja, valkovuokkojen ryöppyä. Lintujen laulua. Valoa. Nyt on aikaa.
Lähteet: Helsingin Sanomat 19.3.2020, kuvat omat
