Kun sinua ei huomata

Yhteenkuuluvuus on perustarpeemme syntymästä asti. Ulkopuolelle jääminen on taasen pahimpia pelkoja.

Psykologi ja työhyvinvointipäällikkö Marja Lahtinen sanoo, että jos jäämme vaille huomiota, saatamme muuttua kiukkuisiksi ja aggressiivisiksi tai toisaalta vetäydymme ja lamaannumme.

Jos syntyy kokemus ulkopuolelle jäämisestä, keho reagoi tilanteeseen aktivoimalla uhkajärjestelmän, eli sympaattinen hermosto aktivoituu. Kun tämä toistuu usein, seuraa stressiä, ja pitkittyessään jopa uupumumista ja sairastumista.

Pelon vallassa aistihavainnot voivat vääristyä. Torjutuksi tulleet ovat taipuvaisempia tulkitsemaan, että muiden katse suuntautuu heistä sivuun. Muiden eleiden tulkitseminen negatiivisesti saattaa olla pohjimmiltaan suojautumiskeino. Ihminen voi oppia karttamaan muita, ja näin ei tule uudelleen torjutuksi, mutta tämä voi entisestään lisätä yksinäisyyttä.  

Liika hiljaisuus on jopa avointa konfliktia pelottavampaa. Riitelemällä juurisyyt pulpahtavat yleensä nopeasti pintaan, kun taas huomiotta jättämisessä tämä tietokanava pysyy mykkänä tai katkeaa. Epätietoisuudessa vellova voi päätyä toistuvaan itsetutkiskeluun. Hän miettii, mitä on tehnyt väärin, koska on järkyttänyt toista niin paljon, että ei saa tältä huomiota.

Mitätöinti iskee minuuteen

Huomiotta jäämistä vieläkin tuskallisempaa on mitätöidyksi tuleminen. Mitätöinti vetää pahimmillaan maton koko persoonallisuutemme ja olemassaolomme alta. Se saa meidät tuntemaan itsemme kyvyttömäksi, ja voi kyseenalaistaa oman käsityksemme itsestämme.

Mitätöintiä voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun omat sanomiset ohitetaan systemaattisesti tai kuitataan vitsaillen, vaikka viesti olisi tarkoitettu vakavaksi.

Vähättelevät suhtautumiset voivat paljastua myös ilmeistä, lausahduksista ja eleistä: kyllästynyt huokailu, paheksuvat tuhahdukset tai silmien pyörittely.

Tällaiset eleet myrkyttävät salakavalasti myös parisuhteita. Terve ihmissuhde sisältää mielenkiinnon osoittamista ja toisen aktiivista kuuntelemista, vastavuoroisuutta ja toisen tarpeiden ennakoimista.

Aina sanat eivät riitä

Vähintään 70 prosenttia viestinnästä on ei-verbaalista. Esimerkiksi videopalavereissa tärkeät vivahteet voivat hukkua. Noissa kokouksissa meistä näkyy tyypillisesti vain osa, ja katsetta on vaikea kohdistaa toiseen, ja usein katsomme toisesta hieman ohi.

Ehkä eniten tahatonta huomiotta jättämistä tapahtuu älypuhelimen koukuttavuuden takia. Ihminen kokee usein jäävänsä vaille toisen huomiota, koska tämä selaa puhelintaan.

Kännykkää voidaan selata samalla, kun kuunnellaan lasten tai puolison kertomusta päivästä. Puolison reaktiona voi olla ärsyyntyminen ja tiuskaisu tai vetäytyminen loukkaantuneena pois kontaktista.

Kuulumiset kunniaan

Pääsemme esiin ja kukoistamaan, kun ihmissuhteissa ja työpaikoilla on turvallinen ilmapiiri. Se on käsitys siitä, että ryhmässä uskaltaa ottaa henkilökohtaisia riskejä ja että jokainen saa olla oma itsensä ilman,   että joutuu naurunalaiseksi.

Tätä voidaan kehittää hyvin pienillä asioilla, kuten kysymällä työkaverilta "Mitä kuuluu?" tai toivottamalla toisille "Huomenta" ja "Hyvää viikonloppua".

Jo tällaisilla asioilla on iso merkitys mielen hyvinvoinnille - tai vastaavasti niiden puuttumisella voi olla iso merkitys sille, koemmeko itsemme ryhmään kuuluvaksi.

Hyväksyvää huomiota ja hyvää suhtautumista vastaanottavan sydämen syke laskee, keho rauhoittuu, ja mielihyvähormonien eritys kasvaa. Tämä lisää myös armollista suhtautumista itseen.

Lähteet: Hyvä terveys 02-2023, kuvat omat

Perhesalaisuudet satuttavat ja suojaavat

 

Mari oli keski-ikänen, kun hänen läheisensä paljastivat salaisuuden:"Sain kuulla sisarusteni kanssa, että äitimme oli mielisairaalassa, kun olimme pikkulapsia."

Kun Mari alkoi tutkia asiaa, kävi ilmi, että äiti oli kärsinyt psykoottistasoisesta mielenterveyden häiriöstä, johon liittyi skitsofreenisia ja narsistisia piirteitä. Tieto oli iso yllätys, mutta se selitti monta asiaa Marin lapsuudesta.

"Äiti oli ankara ja manipulatiivinen vallankäyttäjä, jonka mieliala hallitsi perhettämme. Kotona vallitsi pelon ilmapiiri. Jouduimme olemaan näkymättömiä. Mutta lapsena oli vaikea pukea sanoiksi, mitä oikein tapahtui."

Äidin todellisen tilan salaaminen surettaa Maria. Se johti vuosien epämääräiseen masennukseen, ahdistukseen ja itsesyytöksiin.

Mari kokee, että jos isä olisi puhunut rehellisesti äidin tilanteesta, persoonallisuuteen ei olisi tullut niin isoja vaurioita. Olisin ymmärtänyt, että minä en ole viallinen ja vääränlainen.

Samanlaiset tarinat ovat tuttuja lääkäri ja perheterapeutti Sirkku Suontausta-Kyläinpäälle. Hänen mukaansa perhesalaisuudet ovat yleisiä, ja synkät salaisuudet vaurioittavat.

Salaisuuksien taustalla on yleensä hävettäväksi koettu teko, tapahtuma tai asia. Hyvin usein vaikeneminen johtuu siitä, että ihminen uskoo salaisuuden vahingoittavan itseä ja sukua.

Marin perheessä äidin sairautta piiloteltiin lähinnä stigman takia: Vielä 1960-luvulla mielisairaudet leimattiin "heikoksi ainekseksi", ja esimerkiksi skitsofreniaa sairastavia pakkosteriloitiin rodunjalostusopin periaatteiden vuoksi.

Kun Hesari pyysi lukijoitaan kertomaan perhesalaisuuksistaan, eräs kuusikymppinen nainen kertoi äitinsä salanneen häneltä pitkään oman äitinsä itsemurhan.

Kahdeksankymppinen nainen puolestaan kertoi alkoholisti sedästään, joka suljettiin ennen sotia mielisairaalaan delirium-kohtausten takia.

Ihmisille tulee harha, ettei kukaan muu ole kokenut tällaista kauheaa, eikä he voi puhua asiasta muille.

Salaisuuksien kantaminen estää helposti aidon vuorovaikutuksen, ja ihminen joutuu elämään kuin näytelmässä. Tämä voi vaikuttaa identiteettiin ja kaapata jokapäiväisen elämän.

Ristiriidat ja epämääräinen ahdistus lisääntyvät. Ihminen ei voi hyvin, mutta hän ei välttämättä tiedosta, mistä se johtuu. Mitä vaikeampi ja isompi salaisuus on, sitä enemmän sen salailu vie energiaa.

Salaisuudesta ei tarvitse kärsiä yksin. Sen voi jakaa jonkun kanssa. Tosin sekin on elämän realiteetti, että ihmisen täytyy suojata itseään ja harkita tarkasti, kenelle salaisuutensa avaa.

Salaisuuksien avaaminen on myös senkin takia vaikeaa, että ihmiset muistavat asioita eri tavoin. Perheen tilanne on voinut olla eri aikoina erilainen. Pikkusisko on saattanut kokea vanhempien alkoholin liikakäyttöä, isosisko ei.

Usein ne, jotka haluavat selvittää salaisuuksia, tulevat torjutuiksi. Silloin on tärkeä uskoa itseensä ja olla välittämättä toisten mitätöinnistä.

Äitinsä mielenterveysongelmista kärsinyt Mari kohtasi vaikenemisen muurin, kun hän yritti selvittää tarkemmin perheensä asioita. Mari sanoo:"Uskon, että äitini on kieltänyt puhumasta."

Myös setänsä alkoholismia ja mielisairaalaan sulkemista selvitellyt nainen on saanut samanlaisen vastaanoton sukulaisiltaan: älä nyt enää vanhoja, ikäviä asioita muistele. Eikä se asia niin ollut."

Vanhemman kannattaa kertoa traumaattisista kokemuksistaan lapselle ikäkaudelle sopivalla tavalla, esimerkiksi pienelle lapselle symbolisessa muodossa. Muun muassa sadun kautta, kuvailematta tarkasti, mitä hirveyksiä on tapahtunut.

Lähteet: Helsingin Sanomat  24.9.2020, kuvat omat