Itseironinen laulu ja ryminää kriiseistä ja ongelmista. Minua aina hymyilyttää tämä Ismo Alangon Kriisistä kriisiin.
Huomasin, että kirjoitan tähän blogiin yleensä ja omasta elämästäni miltei riuskasti lähinnä ongelmia. Kyllä minulla on myös paljon hyvää ja kaunista elämässäni. Jotenkin ei ole tullut mieleeni kirjoittaa paljonkaan siitä. (Ja onko tämä taas vain uusi ongelma, että kirjoitan liikaa ongelmistani?)
Kirjoitan ongelmistani osittain siksi, että niistä kirjoittaminen voi helpottaa niiden käsittelyä. Mutta saattaa olla puuduttavaa lukijalle. En ole kuitenkaan murheen reliikki. Vaikka välillä ajatukset ja tunteet ovat kuin lietettä.
Julkaisin aiemmin kerran viikossa postauksen "päivän vaatteet". Sekin on huomaamattani jäänyt. Eikä minusta saa poseeraajaa. Ei sitten millään. Lähinnä kollotin ja mökötin niissä kuvissa, mutta vaatteet tulee jossakin vaiheessa taas olemaan osa blogiani. Luulen ja otaksun.
Vaikeista asioista kirjoittaminen voi auttaa pääsemään niistä yli. Huolten purkaminen sanoiksi auttaa myös stressaavien tilanteiden edellä. Ahdistus vähenee ja voimavaroja vapautuu itse tehtävästä suoriutumiseen.
Itsensä ilmaiseminen vähentää monia hankalia tunteita. Se myös parantaa omaelämänkerrallisen muistin tarkkuutta. Tutkijat ovat huomanneet, että masentuneiden muisti voi olla yliyleistävä, ja yksittäisiä muistoja voi olla vaikea tavoittaa. Jos kuva menneestä on selkiytymätön ja hahmoton, myös tulevaisuuden näkeminen ja tavoitteiden asettaminen on vaikeaa.
Onko tässä blogissa sinun mielestäsi liikaa ongelmia?
Lähteet: Helsingin Sanomat 18.7.2019, kuvat omat
