Minä en pidä itseäni mitenkään viisaana. En välttämättä osaa elää hyvin ja oikealla tavalla. Lyön välillä päätäni seinään. Enkö ole oppinut aikaisemmista kokemuksista? Tosin oppimassahan täällä ollaan.
Älykkyys on eri asia kuin viisaus. Länsimainen älykkyyskäsitys on matemaattis-loogista, avaruudellista ja kielellistä älykkyyttä. Ei elämäntaitoa. Pärjäsin aikoinaan koulussa matemaattis-loogisessa älykkyydessä.
Olen pitänyt viisautta elämänkokemuksiin liittyvänä, vanhempien ihmisten taitona. Mutta näin ei ole teologian tohtorin ja viisaustutkijan Jenni Spännerin mukaan: arkikokemuskin todistaa, ettei jokainen vanhus ole viisas. Tutkimusten mukaan myös nuoret ja lapset voivat olla viisaita. Ihminen viisastuu ensisijaisesti kokemusten, ei elettyjen vuosien kautta.
Erilaiset kriisit elämässä ovat tilaisuuksia tulla viisaammaksi. Niin ei aina välttämättä tapahdu, ja moni asia vaikuttaa siihen, tuleeko meistä elämänkokemusten kautta katkeria vai viisaita. Katkeroitumista voi ehkä välttää, jos on voimavaroja työstää kriisejään.
Kun kehuu jotakin ihmistä viisaaksi, hän usein kieltää asian. Viisas ymmärtää tietonsa rajat eikä luule itsestään liikoja.
Spännerin mukaan viisaasta ihmisestä löytyy kolme ulottuvuutta. Ensimmäisenä on kognitiivinen ulottuvuus, eli ajattelu ja tieto. Viisaan ihmisen ei kuitenkaan tarvitse olla niin sanotusti kirjaviisas eli akateemisen lahjakas. Viisauteen kuuluu myös nöyryys, ettei aina ajattele tietävänsä, miten toimia.
Toinen ulottuvuus on pohdiskelun kyky. Viisas ihminen pohtii elämää, sekä omaansa että muiden. Hän voi kysyä itseltään onko tämä hyvää elämää, olenko onnellinen?
Kolmantena on myötätunnon ulottuvuus. Suhde itseen ja muihin on myötätuntoinen. Viisaaksi tullaan elämällä ja siihen liittyy myös elämänhallinta, avoimuus ja tunnetaidot.
Lähteet: Helsingin Sanomat 23.4.2020, kuvat omat
