Surutyöni 111.

 

Siiri-kissi on ollut kadoksissa nyt seitsemän viikkoa. Hän on ehkä villiintynyt tai pahimmassa tapauksessa kuollut. Voi, miten lapsellisia olimme miehen kanssa. Ei tullut mieleenkään, että Siiri voisi lähteä metsään synnyttämään. Me otettiin parisängystä jalat pois, ettei hän synnyttäisi sen alla. Panin kolmeen laatikkoon pehmusteet, ja sijoitin ne rauhallisiin paikkoihin talossa. Siiri valitsikin yhden pahvilaatikon. Hän meni sinne nukkumaan. Mutta valmistelut oli turhat.

En tiedä, miten kissan ilmiasuun vaikuttavat geenit ja ympäristö. Ehkä geenit enemmän kuin ihmisellä, jolla on 50% perimä ja 50% ympäristö. Kissat kaiketi toimivat paljon perimän perusteella vaistolla. Siiri otettiin löytötalosta ja hän on villikissan pentu. Toistaako hän nyt äitiään?

Siiri on perheenjäsen, ja hänen katoamisensa on meille suuri suru. Eikö olisi riittänyt suru Verasta? Miksi meitä näin koetellaan? On suunnaton ikävä Siiriä.

Suru Verasta on jotenkin muuttanut muotoaan. Olen työstämisvaiheessa. Ajattelen usein jotakin puuhatessa, miten Vera olisi sen tehnyt, mitä sanonut, olisiko nauraa räkättänyt meidän epäkäytännölliselle puuhailulle? Epäkäytännöllisiä mehän miehen kanssa ollaan. Lapsista tuli onneksi käytännöllisiä, vaikka lapsi oppii mallioppimisella vanhemmiltaan tai toimii päinvastoin itsenäistyessään osana irtautumista vanhemmista.

Minä olen jotenkin päästänyt irti. En ole mustan noidan veneessä, kuuntele pirun solvauksia, Perkeleen ärinää, ja kun hän sylkäisee, maa kuolettuu, mätä peittää kaiken. Nyt nämä minua piinaavat ja ruhjovat olennot on poissa. Surunvaiheissa palataan entiseen palataan nykyiseen, suru ei etene suoraviivaisesti.

Olen siis päästänyt irti. En puuhaa koko ajan jotakin. Siivoamista joka toinen päivä, keittiön pintojen pyyhkimistä joka päivä, tapetointia, kaappien ovien ja ikkunankarmien maalausta, pyykinpesua, astianpesukoneessa pesua, puiden sirkkelöimistä polttopuiksi, ruohonleikkuuta, puutarhanhoitoa, nyt lähinnä kitkemistä ja muuta puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, leipomista ja ah, lukemista; Netflxiä ja Yle Areenaa, ja paljon muuta.

Nyt nukun pitkään ja saatan olla sängyssä vaikkapa melkein koko päivän lukiessani. Ruoan kyllä teen. Siivoan kohtuullisesti. Muistelen hyviä asioita Verasta. Niitä tulee jatkuvasti mieleen. Hänkin oli kyllä melkoinen häslääjä kuten me miehen kanssa, mutta mies toimii paljon rauhallisemmin kuin me.

Veran kuoleman jälkeen olen puolessatoista vuodessa lihonut paljon. Olen samassa lähtölukemassa kuin silloin - oliko se - kaksi vuotta sitten laihdutin 13 kiloa, lähtöpaino oli 81 kiloa ja olen 170 senttiä pitkä. Olen lohtusyönyt miten sattuu, suklaata ja voileipiä. Mieskin on lihonut, ja olemme herkutelleet yhdessä.

Alkuun ajattelin, etten rupea laihduttamaan, koska minulla ylensyöminen on surutyötä. Jotkut surevat menettävät ruokahalunsa. Jotkut lihovat. Meillä on vain tämä yksi ainut, ainokainen elämä, ihminen voi kuolla milloin vain - tämän Veran kuolema on opettanut - ja jos herkuista tykkää, saa niitä nauttia tuntematta syyllisyyttä tai häpeää. Pitääkö kiduttaa itseään herkkuja vältellessä? Minulle rasva kertyy vatsaan niin kuin vaihdevuodet ohittaneilla naisilla usein kertyy. Minä en myöskään häpeä olla pullukka. Pullukka on kiva sana ja kiva olotila.

Mutta mutta. Kilpirauhasarvojani seurataan, koska ne vain yhä on liikatoiminnan puolella, tyroksiinilääkitys on jo puolitettu verikokeiden perusteella. Siis mutta, mutta. Laboratoriokokeissa mitattiin myös muita arvoja. Kolesteroliarvot olivat loistavat, mutta verensokeri oli koholla. Sain ohjeen mennä diabeteshoitajalle ensi maanantaina. Ja arvaan, että hän ensimmäisenä sanoo, että pitäisi laihduttaa. Silloin kun laihdun 13 kiloa, sokeriarvot olivat hyvät.

Lääkäri sanoi, ettei kohonnutta verensokeria voi vielä sanoa diabetekseksi, mutta se on aikuisiän esidiabetes, jota hoidetaan ruokavaliolla ja elintavoilla. Insuliinilääkitystä ei vielä aloiteta.

Että siis laihduttamaan. Tämä minun tapaus on jojolaihduttamista noin tieteellisesti,   ja surutyötä minulle. Voi ardaaa, voi perkele. Saas nähdä. Olen kehopositiivinen, ihminen voi painaa niin paljon kuin haluaa, jos on hyvä olo ja jos etenkin pysyy terveenä.

Nyt täytän lautasesta kolmeneljäsosan kasviksilla; proteiinia kohtuullisesti; perunaa, riisiä ja pastaa hyvin vähän tai ei ollenkaan. Makeanhimoon syön hedelmiä ja marjoja. Kun viimeksi laihdutin söin näin paitsi riisiä ja muuta valkeaa hiilihydraattia en ollenkaan, lisäksi pätkäpaastosin ja tein kävelylenkkejä metsässä tai pikkuteille. Onneksi nyt on tuoreita, uusia, herkullisia   suomalaisia marjoja ja kasviksia kaupan.