Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen tammikuussa nukkuessaan. Hän oli terve ja kuntoileva molekyylibiologian opiskelija. Kuoleman syy ei selvinnyt kuolinsyytutkimuksissa. Kuolinsyy on "tuntematon". Juttelin patologin kanssa puhelimessa, ja hän sanoi, että mahdollisin syy kuolemaan oli sydämen rytmihäiriö.
Olen hyvin väsynyt nyt. En ole moneen päivään jaksanut tehdä mitään muuta kuin lämmittää pönttöuunit ja tehdä ruokaa.
Olen maannut sängyssä, pimeässä, peittojen alla. Välillä pää tosi kipeänä. En kestä tätä surua. Maatessa se vain pahenee, vyöryy, raastaa minua. Siksi en toisaalta halua vain levätä.
Ymmärrän nyt suruystäväni pakkoa ja tunnetta, että pitää maata sängyssä. Ei jaksa muuta. Minulla on tämä suru tähän asti myös toiminnallistunut. Olen puuhaillut kaikenlaista. Ehkä on siis aika levätä sängyssä päivät pitkät. En tiedä.
Ehkä puuhailuni syynä on kotoa saatu ankara ja tiukka kasvatus siinä, että päivisin pitää tehdä työtä, illalla voi tehdä jotakin mieluisaa. Tätäkään en tiedä.
Iltaisin olen juonut yksi tai kaksi annosta punaviiniä. Ehkä sekin on minulle liikaa. Pahentaa vain oloa. Mutta tuo muutaman tunnin helpotuksen.
Oloani sopii nyt hyvin kuvaamaan T.S Eliotin runon pätkä:
Me olemme ontot miehet
me olemme täytetyt miehet
nojaamme toisiimme
päät oljilla täytettynä. Voi!
Kuivat äänemme, kun
yhdessä kuiskimme
ovat hiljaiset ja tarkoituksettomat
kuin tuuli korsistossa
tai rottain jalat lasinsirpaleilla
kuivissa kellareissa
Olen miettinyt johtuuko paheneva oloni syksyn pimeydestä. Uskon, ettei. Olen aina pitänyt syksystä ja talvestakin. Ne ovat kuin turvallinen, pimeä pesä johon saa käpertyä.