Kun sain ensimmäisen oman lapsen, mietin äitini ja minun suhdetta. Asuimme kaukana kotipaikasta, ja en käsitellyt äidin kanssa suhteitamme ja lapsuuttani edes puhelimessakaan. Mieleen putkahti se seikka, että äiti vei minut naapurin lapsirakkaalle tyttärelle usein hoitoon, jo varmasti vauvaikäisenä. Olen nähnyt siitä valokuvia. Tästä olin äidille vihainen, koska sisaruksiani ei ollut viety ikinä hoitoon.
Toisaalta sain paljon rakkautta naapurin tytöltä. Lapsella voi olla useampikin hyvä kiintymyssuhde, mutta usein se on äiti.Olen miettinyt, että ehkä tunneherkkyyteni johtuu tästä.
Aikuinen lapsi saattaa selvitellä menneisyyttä monesti silloin, kun hänen omassa elämässään on käännekohta: hän muuttaa pois tai saa oman lapsen.
Lapsen ja vanhemman suhde on valtavan pitkä ja tunteita tulvillaan, psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen luonnehtii. Häneltä on julkaistu kirja Väärin rakastettu vuonna 2019.
"On väistämätöntä, että eteen tulee myös suhdetta koettelevia kehityskriisejä. Moni toivoo vanhemman ja lapsen välille ymmärrettävästi hyvää suhdetta, mutta sellaista ei ole täydellisenä olemassa.
Elämä tuo haasteita ja ristiriitoja väistämättä. Lapsuuden merkitystä ihmisen koko elämän kannalta painotetaan nykyisin hyvin paljon.
Jos aikuinen lapsi sitten ottaa esille lapsuuden kipukohtia, vanhemman suurin tunne on yleensä valtava syyllisyys."
Se ei ole aina huono asia. Hyvä syyllisyys auttaa havaitsemaan ja korjaamaan asioita. Se saattaa voida saamaan aikuisen pohtimaan rooliaan ja ymmärtämään paremmin lapsen tunteita.
Ongelmalliseksi syyllisyys tulee silloin, jos vanhempi kuvittelee, että voi syyllisyydessään rypemällä muuttaa menneisyyden tapahtumia.
"Se voi johtaa vanhemman lamaantumiseen ja syyllisyyden loputtomaan sovittamiseen esimerkiksi niin, että lapsi saa kohdella vanhempaansa sopimattomasti: haukkua tai kiukutella."
Tämä on itserankaisua pahimmillaan. Menneessä rypeminen estää elämästä tässä ja nyt. "Lapsen kynnysmatoksi ei tarvitse ryhtyä."
Keskusteleminen voi lisätä ymmärrystä, jankuttaminen ei. "Kysyä saa, mutta ei käydä toisen persoonaan kiinni tai alkaa jahdata. Jatkuva haukkuminen ei johda parempaan kommunikaatioon", Törrönen toteaa.
Lähteet: Hyvä Terveys 2/2025, kuvat omat
Mahtava aihe jälleen kerran, kiitos!
VastaaPoistaOlen vuosikymmeniä pohtinut sitä, milloin on oikea aika avautua lapsuuden haavoista. Jos niistä ei avaudu, ei niistä myöskään kukaan opi mitään.
Omista vanhemmista ei saisi puhua mitään pahaa. Mutta mitä, jos on jotain sellaista, mikä voisi muuttaa maailmassa jotain?
Jos jokainen vain vaikenee ja kuolee synkät muistot mukanaan, mikään ei muutu?
Minusta olisi kovin eheyttävää, jos ikäviäkin perhehistorioita voitaisiin jakaa ja niistä oppia. Kun pahat kokemukset vie mukanaan hautaan asti, on aina vaara, että joku muu joutuu kärsimään ihan saman joskus myöhemmin.
Kiitos kommentistasi Susanna. Ikävistä lapsuusmuistoista todellakin pitäisi puhua vanhempien kanssa. Minä en puhunut äidin kanssa. Mutta oma kokemukseni ei ollut todella paha. Vai eikö ollut?
VastaaPoistaPuhuminen olisi eheyttävää kuten kirjoitit. Ehkä maailmaa muuttavaa.