Elämää maalla 29.

 

Varoitan jo etukäteen, että tästä tulee varsinainen purnauspostaus.

Minulla on reilut kymmenen vuotta ollut aamuverensokeri juuri ja juuri viitearvojen sisällä tai vähän yli. Näin on ollut yleensä. Siihen ei ole juurikaan vaikuttanut, olenko ollut laiha, normaalipainoinen vai pullukka kuten nyt. Paastoverensokeri on ollut normaali. Korkea aamuverensokeri vaikuttaa aamiaisen jälkeen niin, että olen äärettömän väsynyt. Minun on ollut aina varattava aamusta puoli tuntia sängyssä lepäämiseen. Sitten olo on kohentunut.

Minulta otetaan verikokeet kolmen kuukauden välein, koska minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta, joka heittelee välillä ylitoiminnan puolelle, ja lääkitystä pitää usein säätää. Samalla otetaan yleensä myös muita verikokeita esimerkiksi sokeri ja kolesteroli.

Kolme kuukautta sitten verikokeissa sokeri oli entisellään. Nyt uusimmassa se oli noussut aika lailla muun muassa aamuverensokeri oli 0,8, kun viitearvot ovat alle 0,6. Ja paastoverensokeri oli huonontunut. Sain ajan diabeteshoitajalle. Hän sanoi heti, että minulla on tyypin 2 diabetes. Järkytyin. Järkytyin valtavasti.

Tyypin 2 diabeteksen liitännäissairauksia voi olla kohonnut verenpaine ja huonot kolesteroliarvot. Niitä minulla ei onneksi ollut. Mutta voivat tulla.

Sitten käytiin läpi minun ruokavalio, joka on rutiterveellinen. En ole syönyt 38 vuoteen lihaa. Olen liikkunut useamman kerran viikossa. Hoitaja sanoi, että tyypin 2 diabetes on hyvin periytyvä, oliko vanhemmillani sama tauti? En tosiaan tiedä. Isä kuoli itsemurhaan 46-vuotiaana ja äiti alkoholiin 60-vuotiaana. Isän aikaan tuskin mittailtiin verensokeria. Äidin kanssa asiasta ei ollut milloinkaan puhetta. Ehkä olen taudin heiltä perinyt. Painostani hoitaja ei sanonut mitään.

Lääkitys aloitettiin heti maanantaina Metforem-lääkkeellä, joka vähentää glukoosin uudistuotantoa maksassa ja parantaa kudosten sokerinkulutusta. Ei siis vielä insuliinia.

Lääkityksen sivuoireet ovat olleet todellakin upean hirveät. Niiden sanotaan vaivaavan hoidon alussa. Olen ollut kuin sairas koko viikon. Jalkapohjatkin ovat olleet kipeät. On oksettanut. Olen ripuloinut. Olen maannut sängyssä kiroten sairauttani. En ole liikkunut koko viikkoon.

Pahin sivuoire on maitohappoasidoosi, joka voi johtaa koomaan, mutta se on hyvin harvinainen, eikä minulla ole ollut sen oireista kaikkia.

Henkisellä puolella on ollut työstämistä, koska tämä on kuitenkin vakava sairaus. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että ikääntyminen on vaikuttanut diabeteksen puhkeamiseen. Sillehän en voi mitään. Mutta voin surra sairauttani. Minun pitää hyväksyä se osaksi identiteettiä.

Onneksi tähän sairauteen on lääkkeet, ja elämä voi jatkua entisenlaisena. Olisi aivan eri asia, jos minulla olisi vaikkapa syöpä.

Täällä oli tiistaina kova ukkonen. Minä tavallaan pidän siitä, kun luonto osoittaa suuruutensa ja voimansa. Kille-kissikin halusi istua ulkona kuistilla tarkkailemassa tilannetta. Meillä ei ole mitään hätää, vaikka mies on nyt viikon työkeikalla.

Viime viikolla aloin ihastella mesiangervoja. Niiden tuoksu on ihana, miltei juovuttava, ja ne ovat kauniita. Kerään kukintoja hiusten huuhteluveteen.

Sen verran olen liikkunut, että olen huolehtinut köynnös- ja kesäkukistani. Mukulasta kasvattamissani daalioissa yhdessä näkyy nyt nuppuja. Ne on puolen metrin mittaisia rökelöitä. Toivottavasti alkavat kukkia.

Viime viikonloppuna multasin myös perunan toiseen kertaan. Perunamaa näyttää hyvältä.

Eipäs tässä muuta kuin  Hyvää viikonloppua kaikille!