Elämää maalla 12.

 

Hämmästyin, kun huomasin kalenterista, että jouluaatto on jo sunnuntaina. Minä en ole jaksanut tehdä juuri mitään joulunaluspuuhia. Anteeksi valitukseni. Olen siinä nyt mestari. Mutta haluan olla rehellinen. Tällaista kuuluu maalle nyt.

Olen lukenut jostakin, että pahin suru lapsen kuolemasta menee kolmessa vuodessa ohitse. Minulle ei ole käynyt tällä hetkellä niin. Suren melkein yhtä paljon kuin kolme vuotta sitten Veran kuoltua. Ihmettelen tätä. Muistelen yhteisiä jouluja. Varsinkin sitä viimeistä, kun Vera kuoli sitten tammikuussa. Mutta suru aaltoilee.

Tuon joulun halusin oikein "laittaa": tein itse laatikot, seitankinkun, rosollin, piparit ja ässäkeksit, pullakranssin, joulutortut, lasimestarin sillin, graavilohen... Tein sitruunasorbettia, joka puhdisti suun ruoasta ja valmisteli sen juustoja varten aterian lopuksi.

Vera kiitti minua kaksi kertaa hyvästä ruoasta ja leivonnaisista. Hän sanoi, että itsetehtyinä niissä maistui välittäminen. Ja kuinka paljon rakastin!

Joulusaunan jälkeen kotiin tuli rauha ja kauneus. Juttelimme Veran kanssa illan ja osan yötä. Toinen tytär oli Saksassa töissä. Vain mies, Vera, Kille-kissi ja minä.

Viikko on mennyt niin, että olen itkenyt aamut ja illat, päivät ovat menneet tyynemmin. Olen jopa halunnut lähteä Veran luokse. Tappaa itseni. Nämä ajatukset ovat pelottaneet jopa itseäni. Olen suunnitellut, että menen lumihankeen makaamaan ja viillän ranteet. Niin ei tule miehelle siivottavaa. Mutta en sitä tee. Haluan elää tämän rujouden luonnolliseen loppuunsa. Joka saisi tulla nyt pian.

Minulla ei ole ollut raskauksien jälkeen  migreeniä, mutta tällä viikolla yllättäen tuli kolme kertaa. Näin ehkä henkinen kipu on yrittänyt muuttua ruumiilliseksi, että edes vähän olo helpottaisi. Kuten viiltelijä siirtää henkisen kivun ruumiilliseksi. Se auttaa kipeää sielua.

Mieheni on hengellinen ihminen. Olen tivannut häneltä, että miksi Veran piti kuolla. Ei muuta vastausta kuin, että "oli hänen aikansa". Ei helvetissä ollut!

Suutuin myös eräälle ystävälle - on myönteinen ja rauhallinen ihminen -, kun hän sanoi, että voisimme miehen kanssa pitää tätä joulua uuden alkamisena. Mutta minulla ei ole nyt toivoa. Jos tuo ystävätär on niin myönteinen noita, noitukoon Veran takaisin. (Kunhan nyt länkytän: hän on hyvä ihminen ja ystävä.)

Maanantaina päätin kuitenkin tehdä joulusiivouksen, kun oli muutenkin siivouksen aika. Pyyhin pölyt, puunasin, imuroin ja moppasin. Tiistaina pesin saunan. Kaikki tämä piti tehdä aamusekavana, että jaksoin. Juuri mitään miettimättä. Mutta siivouksen jälkeen tuli taas itku ja valtava kaipaus.

Ehkä ostamme hyasintit ja kynttilöitä. Ehkä teen rosollin itse, koska se on niin raikasta. Ehkä lohtusyön. Ehkä glögiä ja punaviiniä. Joulupäivänä menemme miehen siskolle kylään. Jos jaksan.

Mitä minä oikein olen tehnyt kuluvalla viikolla? Puolihorroksissa kuntosalilla kolme kertaa, pari kertaa lenkillä. Olen kirjoittanut tätä blogia, joka osaltaan pitää minut järjissäni.

Olen maannut sängyssä ja katsellut Netflixistä New Amsterdam -sairaalasarjaa. Tietty olen tehnyt ruokaa, pessyt pyykkiä, astioita, pintasiivonnut. Mutta nämäkin kuin toisena ihmisenä. En ole ollut oma itseni. Suru on musertanut minut niin pieneksi. Niin pieneksi.

Toivon, että joulunaika menee nopeasti! Haudalle kynttilät. Mutta tammikuun yhdeksäs on Veran kuolinpäivä. Se on ehkä tuskaa, korventavaa tuskaa, joka polttaa minun aivot. Mutta niistä viis. Toinen tyttäreni on töissä koko joulun. Ehkä tulee piipahtamaan. Vaikka meidän tunteet ei usein kohtaa, hän on minun lapseni. Ja rakastan häntä ehdottomasti.

Elämää maalla? Olen tullut siihen johtopäätökseen, että talo on  ehkä liian suuri miehelle ja minulle. Mutta eihän sitä saa täällä korvessa myytyä. Eikä mies haluaisikaan, kun kaikki autot, auton romut ja kaikki metalliroska on täällä.

Jos elän vanhemmaksi, edelleen elän täällä. Onneksi on kasvimaa, puutarha ja ruukkuistutukset. Niin jaksan kesän. Talvesta en tiedä. Vaikka olen aina pitänyt siitä. Nyt en pidä mistään. Paitsi toisesta tyttärestä, miehestä ja Kille-kissistä. Rakkautta riittää jonkin verran. Tarpeeksi. Kun tilanne on nyt tämä.

Olen onneksi nukkunut hyvin, yhdeksän tuntia yössä sikeästi. Joten en ole täysin kajahtanut. Olen saanut  lohtua Pave Maijasen laulusta Elämän nälkä. En saa laitettua tähän you-tube videota. Tämä     Windows 11. on niin vaikea.

Siinä on suuri suru ja toivottomuus, mutta myös halu elää. Kuulin sen ensimmäisen kerran sattumalta Spotifystä. Olen kuunnellut sitä silloin ja tällöin. Selfie pitkästä aikaa.