Rakas 22-vuotias Vera-tyttäreni kuoli yllättäen nukkuessaan. Hän oli terve molekyylibiologian opiskelija. Syytä kuolemalle ei löydetty. Teen surutyötä.
On niin ikävä Veraa! Tarvon suossa. Kävelen liejussa. Kävelen kuumilla kivillä. Kävelen pimeydessä. Kävelen mustassa myrskyssä. Kävelen kyyryssä kuin vanha nainen. Huudan sinua Vera! Et vastaa. Olet enää vain tuhkaa. Mutta toivon - niin kovasti toivon - että olisit taivaassa pienokaiseni.
Välillä tuntuu, että kova ja korkea aalto iskee minua kalliota päin, hakkaa hakkaa kehoani. Luut nirisevät. Haluaisin kuolla siihen.
Suru aaltoilee kuten Susanna kirjoitti kommentissaan. Nyt olen aallon pohjalla. Syvässä mustassa vedessä.
Olen yrittänyt jatkaa elämääni. Oppia elämään surun kanssa. Tämä on aallon harjalla onnistunutkin. Olen vähitellen hyväksynyt Veran kuolemaa. Mutta kokonaan sitä en hyväksy koskaan ja suren häntä lopun ikäni. Olen muutamana päivänä suihkuttanut Veran hajuvettä makuuhuoneeseen. Tuoksu on lohduttanut.
Kävimme miehen kanssa taidekeskus Salmelan näyttelyssä. Se oli mielestäni tänä kesänä alempaa keskitasoa, vaikka monena kesänä ollut aivan huippu. Mukana on aina joku kuuluisa taiteilija. Tänä kesänä se oli Marika Mäkelä.
Ensimmäisissä huoneissa oli geometrisia töitä. Ne toivat mieleeni paniikkikohtaukseni, jossa näen geometrisia kuvioita. Mentiin nopeasti toisiin huoneisiin. Veistokset olivat hienoja.
Osittain tekoälyllä tehdyt teokset aivan kuin kirkuivat ja hyppäsivät silmille. En tykännyt. En esimerkiksi sietäisi sellaista kotona.
Domanderin talossa oli osittain kauniita töitä. Värikylläisiä rauhallisella tavalla. Ihmis- ja eläinhahmoja. Luontoa. En todellakaan ole mikään taidearvostelija. Jätän teosten esittelyn tähän.
Taas tiistaina sekoilin. Minulla piti olla lääkäri kello 12. Saavuin paikalle tapani mukaan etuajassa. Istuuduin. Vähän jännitti. Kello oli 12.10. Kaikki hyvin. Kello oli 12.30. Ihmettelin, miksi lääkäri on näin myöhässä. Kello tuli 12.45. Päätin tarkastaa ajan kännykästä. Se olikin keskiviikkona kello 12. Lähdin kotiin. Soimasin itseäni tyhmyydestä ja hajamielisyydestä.
Minä ihmettelen sitä, että mitä vanhemmaksi tulen sen vaikeampaa on aloittaa siivoaminen. Nuorempana, noin 50-vuotiaaksi asti, siivosin joka perjantai raskaan työviikon jälkeen. Kuinka minä jaksoin ja viitsin? Nyt yritän siivota kaksi kertaa kuukaudessa, mutta aloittaminen on kyllä vaikeaa. Toisaalta ajattelen, että nyt kun asutaan miehen kanssa kaksin sotkua ei tule paljon.
Kävin kaksi päivää sitten mustikassa. En ole käynyt pariin vuoteen. Mies on hoitanut marjastamisen. Minä sienestämisen. Muutama vuosi sitten poimin marjoja kymmeniä kiloja. Se oli jokin viikkoja kestävä mielenhäiriö.
Nyt en kyllä nauttinut mustikoita poimiessa. Olen siihen liian kärsimätön, ja marjastaminen on hidasta hommaa. Poimin viisi litraa neljässä tunnissa. Sitten piti vielä siivota mustikat ja pakastaa. Tuo taisi olla ainoa kerta tänä kesänä ja syksynä. Mutta sekä marjastamisessa ja sienestämisessä nautin metsässä olemisesta. Kantarelleja olen löytänyt muutaman litran. Kolmessa vakipaikassani on kaadettu metsä. Enää on yksi jäljellä, josta löysin tuon muutaman litran.
Hyvää viikonloppua kaikille! Iloitaan, että vielä on kesä.