Surutyöni 131.

 

Rakas Vera-tyttäremme kuoli yllättäen nukkuessaan poikakaverinsa luona. Hän oli 22-vuotias terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Vera oli niin onnellinen, että oli löytänyt oman alansa. Ennen tätä hän opiskeli lääketiedettä. Kuolinsyytutkimuksessa ei löydetty syytä Veran kuolemalle. Syy "tuntematon". Soitin vielä patologille ja melkein tivasin häneltä mahdollista lähintä syytä. Se olisi voinut olla sydämen rytmihäiriö.

Veran kuolemasta on jo kaksi vuotta. Tuntuu, että suruni vain pysyy ennallaan. Muistan hyvin elävästi, että kaksi poliisia tuli meille. Toinen sanoi, että on valitettavasti huonoja uutisia: Vera menehtyi. Tivasin häneltä tapahtumia, jotka olisivat olleet ennen Veran kuolemaa. Tarkkoja aikoja. Sitten meinasin pyörtyä. Huusin täyttä huutoa. Seuraavasta viikosta en muista mitään.

Tunnetila nyt:

Suru hengityksessä

salpaa.

Surun mustat kukat

kasvavat ihoni lävitse.

Suru täynnä kauhua

kuoleman edessä.

Suru liikkeissä

halvaannuttaa.

Suru ajaa minut rotkon reunalle

ja mietin hyppäänkö.

Minä en nyt mitään muuta

kuin yhdet kasvot ikkunassa.

Olimme miehen kanssa Helsingissä tapaamassa läheistä, jolla on alkava Alzheimer. Kunto oli viime kerran käynnin jälkeen heikentynyt. Se on niin surullista. Kotihoito käy hänen luonaan kolme kertaa päivässä. Kun menimme sinne sisälle tämä läheinen otti kummastakin kädestäni kiinni ja sanoi, että kiva kun sinäkin tulit.

Mies hoitaa läheisen raha-asiat. Läheinen on perinyt edesmenneen vaimonsa sukulaiselta. Hänelle olisi pitänyt tulla kirje perintöön liittyen jo kaksi viikkoa sitten. Kirjeessä oli vastauskuori ja postimerkki.

Kirjettä ei löytynyt läheisen kirjeistä. Hän oli sitä mieltä, ettei kirjettä ollut tullut laisinkaan. Kirjeen vastauksella oli kiire. Niinpä sitten välillä ajoimme Lohjalle ihmisen luokse, joka hoitaa osaltaan kuolinpesää. Saimme häneltä uuden kirjeen, ja mies vastasi siihen samana päivänä.

Ihailen miestäni, että hän jaksaa hoitaa läheisensä asioita työnsä ohella. Hänestä tulee varmaankin edunvalvoja, mikä sekin on rankkaa. Mieheni on tyyni ja rauhallinen. Ihailen hänen kärsivällisyyttään ja olen onnellinen, että olen ollut hänen kanssaan 29 vuotta. Hyvää vuotta.

Taustani on niin rankka, että ajattelen, että on oikein ja kohtuullista, kun sain onnellisen avioliiton.

Siiri-kissi ei ole tullut kotiin. Hän on ollut kahdeksan kuukautta kadoksissa. Tämä surettaa. Toivo alkaa mennä. Olen nähnyt nyt jo noin kahdeksan kertaa unta, että hän tulee kotiin ja on entisellään. Kille-kissa ei enää sure Siiriä, ruokahalu on parantunut ja hän käy viimein ulkonakin. Kille on jo 16-vuotias eläkeläinen.

Kokkaan eri ruoat miehelle ja itselle, koska laihdutan edelleen. Alan olla jo melkein tavoitepainossa. Muutama päivä sitten kokkasin miehelle intialaista ruokaa. Välillä sitäkin, kun olen niin jumittunut thairuokaan. Totta kai söin vähän tätä muhennosta, mutta keitin samalla linssikeittoa itselleni. Ihmeekseni paikallisesta S-marketista löytyi intialaista paneer-juustoa. Resepti löytyy netistä haulla "klassinen intialainen ruoka". Sävelsin tätä konstailematonta ja helppoa reseptiä hiukan:

Palak Paneer

1 sipuli

2 valkosipulin kynttä

1 tl garam masalaa

1 tl juustokuminaa

1 tl inkivääriä raastettuna

1 tl kurkumaa

1/2 tl jauhettua korianteria

noin 300 g pakastepinaattia

2 dl ruokakermaa

200 g intialaista paneer-juustoa, tofu ja kotijuustokin todennäköisesti käy

1/2 tl suolaa tai maun mukaan

1. Kuullota sipuli ja valkosipuli öljyssä. Lisää mausteet. Sekoittele muutama minuutti, jotta maut irtoavat.

2. Lisää pinaatti ja kuumenna, jotta vesi haihtuu pinaatista.

3. Kaada pannulle ruokakerma ja kiehauta. Lisää lopuksi suola ja juusto. Tarkasta maku. Mausteita voi olla enemmänkin.

Oheinen kuva on huono, eikä Palak paneer pääse siinä oikeuksiinsa.