Surutyöni 130.

 

Rakas Vera-tyttäremme kuoli nukkuessaan kaksi vuotta sitten. Edelleen suren. Vera oli 22-vuotias terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opiskelija. Kuolinsyytutkimuksissa ei löydetty syytä Veran kuolemalle. Teen surutyötä.

Tunteet nyt:

Suru myrskyävä meri

läikkyy, velloo, huohotaa

harmaa ja musta.

Siihen hukun öisin.

Kuolema, armo ja unohdus.

Käsi kädessä Vera 

me kuljemme kukkivilla kukkuloilla.

Käsi kädessä.

Ei mikään enää meitä erota.

Valonsäteet kehossamme

ja hyvä hiljaisuus.

Kysymyksiä:

Miten Vera jota kaipaan niin sunnattomasti minua opettaisi? Miten hänen elämänsä vaikuttaa minussa? Mitä hän edelleen antaa minulle? Miten minä eläisin elämääni niin, että kuolema saisi ajallaan tulla? Miten käyttäisin näitä päiviäni, kun saan edelleen elää?

Minä käyn vuoropuhelua Veran kanssa. Edelleen hyvin usein. Se lohduttaa, ja Vera on silloin niin elävä.

Ja mitä muuten kuuluu?

Olen välillä niin onnellinen, kun sain vihdoin rauhoittavat lääkkeet paniikkikohtauksiin. Uusi psykiatri, ei enää yleislääkäri, ihmetteli sitä, että minulle ei ole niitä kirjoitettu, vaikka olen kärsinyt - rutkasti kärsinyt - melkein neljä vuotta niistä. Mutta kun nykyisin ollaan kovasti bentsovastaisia.

Lääkkeet on siis bentsodiazepaameja, jotka voi aiheuttaa riippuvuutta, mutta järkevästi niitä käytettynä tätä ei synny. Minun on otettava lääkkeitä  paniikkikohtauksen esioireiden tultua.  Paniikkikohtauksen esioireita ovat muun muassa pään puutuminen toiselta puolelta,  ja joudun ryntäämään vessaan, koska vatsa tulee löysäksi ja ripuloin.  Ahdistus alkaa kasvaa. 

Tämä on uskomattoman hienoa ja hyvää!! Elää ilman rampauttavia paniikkikohtauksia. Tuntuu, että alkoi uusi  elämä.

Pahan paniikkikohtauksen jälkeen minulla saattoi mennä puhekyky. Yritin puhua, mielessä muodostin sanoja, mutta en saanut niitä ulos, puheeni oli  vaan aivan siansaksaa, älytöntä mongerrusta. Ehkä tämän  syy oli neurologinen ja kognitiivinen. Psykiatri ei sitä kieltänytkään. Aivoihin jäi jälki kohtauksesta. Voi, kiitos psykiatri.

Täällä on ollut hyvin liukasta lenkkeillä. Niinpä ostin nastakengät, ja nyt lenkkeily onnistuu. Nykyisin niin nautin siitä. Lenkin jälkeen mieli on hyvä - niin hyvä, kun se voi olla tässä surussa.

Nyt parina iltana olen lukenut Elin Cullhedin kirjaa Euforia: Romaani Sylvia Plathista. Rakastan Plathin runoutta ja proosaakin.  Cullhedin romaania lukiessa tuntuu siltä, että lukisi Plathin runoutta. Teksti on hyvin intensiivistä, välillä proosarunoutta. Sitä on vain luettava ja luettava ja nautittava.

Cullhed on tavoittanut mestarillisesti Plathin tavan käyttää synestesiaa eli aistien sekoittumista, metaforia eli kielikuvia ja vertauksia. Plathin runous on hyvin täsmällisiä kielikuvia, mutta samalla siihen aivan kuin tipahtelivat kypsät hedelmät. Romaani kertoo Plathin vaikeasta avioliitosta Ted Hughesin kanssa. Jos pidätte Sylvia Plathista, lukekaa ihmeessä tuo mestarillinen kirja.

Päädyin nyt viimein äänikirjoihin, joita en osaa kuunnella iltaisin sängyssä. Minulle sänky on rentoutumista paperikirjan kanssa. Luen äänikirjaa lenkillä, siivotessa, leipoessa, kokkaillessa ja muissa kotipuuhissa. Käsitin aika pian, että en voi kuunnella kirjoja, joissa on runsasta kuvastoa, runollista, kaunista kieltä.  Pysähdyin monta kertaa, enkä kuitenkaan saavuttanut näin paperikirjan lumoa. Kuuntelin jo kerran lukemani Katja Ketun romaania Kätilö, eikä se toiminut äänikirjana lainkaan. Se on myös hyvin ladattua kieltä, runollista, josta pitää nauttia heti.

Päädyin siis konstailemattomiin ja selväsanaisiin, mutta kielellisesti köyhiin dekkareihin. Totta kai niissä pitää tarkasti seurata juonta, mutta se on siinä. Minulla oli yli kymmenen vuotta niin, etten lukenut dekkareita. Sitä ennen oli vinha dekkarikausi. Ja se siitä sitten.

Olen kuunnellut nyt loppuun Ragnar Jonassonin dekkarin nimeltä Pimeys, joka oli varsin kiehtova ja loppuratkaisultaan yllättävä.Nyt kuuntelen Robert Thorogoodin Thamesjoen murhat, jonka eläkkeellä olevan rouvan murhatutkimukset ovat mielenkiintoisia.

Laihdutus on hankalassa vaiheessa. Kilot ovat jumittaneet jo monta viikkoa. Kokonaispudotus on edelleen 11 kiloa. Muistan, että laihdutuksen alussa oli samanlaista jumitusta, vaikka söi samoin kuin koko laihdutuksen aikana. Tämä ei tavallaan vaivaa. On nykyisessä elämäntilanteessa pieni asia.