Surutyöni 128.

Tiistaina 9.1 oli tyttäreni Veran kuoleman muistopäivä. Poltin kynttilää Veran kuvan vieressä, ja kävimme hautausmaalla. Tällä kertaa ei onneksi huimannut. Suru musersi. Melkein lopetti minut. Milloin tämä helpottaa? Veran kuolemasta on jo kaksi vuotta. Nimenomaan helpottaa, ainahan suru säilyy,  mutta sen kanssa oppii elämään. En oikein jaksanut mitään. Iltapäivästä asti makasin vuoteessa ja olin tuskainen ja itkin ulisten.

Hypistelin kädessäni Veran korun sydäntä. Tämä koru aivan yhtäkkiä katkesi - ilman syytä - ja ajattelin, että se oli viesti Veralta. Minä olen alkanut olla   syvästi kiitollinen siitä ajasta, minkä sain elää Veran kanssa.

Toiseen asiaan. Olen edelleen laihdutuskuurilla. Tulin siihen johtopäätökseen, että Veran kuoleman jälkeinen herkkujen lohtusyöminen ja nyt tämä laihduttaminen tulevat samasta lähteestä: Nyt voin välillä unohtaa Veran, kun keskityn syömisen säätelyyn ja kontrollointiin. Pelaan ruoan kanssa.

Tässä laihduttamisessa en ole ollut nälkäinen, vaikka syön vain kolme kertaa päivässä ja pätkäpaastoan. Ehkä aamupäivällä kuitenkin jonkin verran, koska en ole saanut syödä kuin vasta 16 tunnin jälkeen edellisestä illasta.

Olen laihtunut nyt 11 kiloa puolessa vuodessa. Heinäkuusta syyskuuhun laihdutin tietoisesti hitaasti ja sen jälkeen innostuin laihduttamaan nopeammin. Paino on myös yhdessä vaiheessa jumittanut melkein kuukauden. Ja pelaan vaan tämän syömisen kanssa, mutta tästä pitäisi tulla kokonaisuudessa elämäntapojen muutos. Tiedän, että se saattaa olla vaikeaa, mutta sitä kohden pyrin.

Menneellä viikolla olen saanut tehdä yhtenä iltana lumitöitä. Täällä oli ankara viima ja lumen tulo. Olen myös joutunut lämmittämään pönttöuuneja tuntikausia, vaikka pakkasta oli vain noin kymmenen astetta. Mitenkähän sitten, kun pakkasta on yli 20 astetta? Emme lainkaan lämmitä sähköllä. Pellettitakka ja ilmalämpöpumppu mahdollistavat sen. Mies huolehtii pellettitakasta. Vain aamuisin on kylmä, mutta sen voi hyväksyä. Onhan nyt talvi.

Onneksi pidän talvesta. Kirkkaista pakkaspäivistä, iltapäivän ja illan hämäryydestä ja pimeydestä. On paljon rauhallisempi olo kuin keväällä. Kevätkin on hyvää aikaa, luonto on viattoman vaaleanvihreä, vemas, kaunis. Huhtikuusta en kuitenkaan pidä. Se on jotenkin ruma ja ahdistava, kun kaikki on ruskeaa ja vielä kuollutta.

Syksy on lempivuodenaikani. Sen sinipunervat tuulet. Luonnon mahti. Oikeastaan pidän kesästäkin, sen lämmöstä ja kauneudesta. Taidan pitää kaikista vuodenajoista. Ja on ihanaa, että meillä on selkeät vuodenajat. Aina jotakin muutosta, transformaatiota, täyttymystä, luovuttamista, haikeutta.

Siiri-kissa ei ole tullut kotiin. Hän on ollut nyt reilu seitsemän kuukautta pois. Toivoni on hiipunut.