Jokaisen suru on omanlainen, erilainen. Suru on kuin aukinainen haava, joka tykyttää kipua ja johon puukko iskee ja iskee aina uudestaan. Suru riehuu ja ravistelee.Suru ei ole teoriaa. Se kestää jokaisella aikansa. Luin artikkelin surusta Kauneus&Terveys- lehdestä. Osin tunnen ja ajattelen samoin.
" Suru on hidas. Sitä ei voi tehostaa tai nopeuttaa millään konstilla, eikä sitä pidä pyrkiä väkipakolla eroon", sanoo psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Soili Poijula.
Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Nykyään ollaan sitä mieltä, ettei suremisen tarkoitus kuitenkaan ole yrittää unohtaa tapahtunutta tai päästä surusta eroon vaan löytää ennemminkin uudenlainen suhde siihen, mitä on menettänyt. Menetystä voi joutua käymään uudestaan ja uudestaan läpi, jotta suru voi vähitellen asettua mielessä osaksi omaa elämänhistoriaa.
Mitä läheisempi ja syvempi tunne kuolleeseen on ollut, sitä raskaampi suru on. Kaipaus voi olla raastavaa, vaikka kuolemasta olisi kulunut jo kauan.
Surusta voi jotenkin parantua vain suremalla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sureva haluaa muistella vainajaa eikä yritä sulkea tätä pois mielestään.
Rakkaan ihmisen menetys herättää surun, jotta sureva voi sopeutua uuteen tilanteeseen ja rakentaa muistojen avulla uuden mielikuvatason suhteen kuolleeseen.
Surua ei voi ratkaista, mutta se muuttaa ajan kanssa muotoaan, kun kuoleman kanssa pystyy tekemään sovinnon. Silloin voi alkaa keskittyä nykyhetkeen, tuntea iloakin ja odottaa tulevaa. Jokainen suree yksilöllisesti, omaan persoonaansa kuuluvalla tavalla ja tahdissa.
Lähes kaikilla surevilla voi ilmetä ainakin jonkin aikaa keskittymiskyvyn, muistin ja toimintakyvyn heikkenemistä sekä ajattelun epätasapainoisuutta. He joille tunteen käsittely on hankalampaa, oirehtivat myös herkemmin fyysisesti.
Menetykseen sopeutumisesta voi seurata surevalle usein pitkällä aika välillä henkistä kasvua. Kärsimyksessä arvot syvenevät ja perspektiivi laajenee. Surun jälkeen on tietyllä tavalla viisaampi: osaa arvostaa läheisiään eri tavalla kuin ennen.
Suru rauhoittuu vähitellen. Mutta saatta roihahtaa pintaan aivan yllättäen, selittämättä. Miksi? Suru latautuu esineistä ja merkkipäivistä, joihin liittyy muistoja kuolleesta. Sanotaankin, että suru ottaa askeleen eteenpäin ja sitten kaksi taaksepäin.
Läheisen kuolinpäivä on monesti vuoden raskain päivä vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Kun oppii tunnistamaan vaikeat päivät, tilannetta voi helpottaa puhuminen läheisten kanssa ja tekemällä merkkipäivänä oman rituaalin.
Vieläkö sinä suret?Eikö olisi aika jatkaa elämää. Hyvää tarkoittavat tsemppisanat voivat jopa ahdistaa surevaa. Kun menetyksestä on kulunut vuosia, muiden voi olla hankala ymmärtää, että suru on yhä osa elämää, ja sureva on muuttunut. Suremattomat ihmiset saattavat väsyä toisen suruun. He eivät ymmärrä. Kannattaisikin etsiä ihmisiä, jotka kestävät ja ymmärtävät toisen surua. Seurakunnan sururyhmät voivat tuoda suurta lohtua vuosienkin päästä.
On tutkittu, että stressitaso laskee myös fyysisesti, kun kuuntelee saman kokeneen kertomusta. Usko ja toivo selvitymisestä vahvistuu.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Lähteet: Kauneus&Terveys 4/2022, Helsigin Sanomat 24.3.2022, kuvat omat
Kiitos taas ajatuksistasi surusta ja sen käsittelemisestä, kokemisesta. Olet tiivistänyt hyvin juuri NE tunteet. Toivon, että ihmiset, jotka ajattelevat noin ”eikö olisi jo aika päästää irti” tai ”eikö olisi jo aika jatkaa elämää”, lukisivat tämän tekstin ja asettuisivat surevan paikalle. Olen sitä mieltä, että suru on erilaista, jos menetetty läheinen on jo elänyt pitkän elämän tai jos hän on nuori, ehkä oma lapsi. Ja kyllä merkki- tai juhlapäivät, jotkut paikat tai kuolinpäivä nostavat surun erityisesti pintaan. Itselläni kevät tuo mieleen äidin ja hänen äkillisen poislähtönsä, heinäkuun alku taas isän kuoleman ja syksy sekä kesämökki tuo mieleen poikani kuoleman - ikäänkuin hän eläisi mökillä. Tavallaan elääkin, hän oli rakentamassa mökkiä, hän löi sinne monta naulaa. Itse en edelleenkään pysty kovin paljon puhumaan lapseni kuolemasta tai keskustelemaan vertaistensa kanssa…toisaalta se tosiaankin helpottaa oloa, kun tietää, ettei ole tunteittensa kanssa yksi. Hyvää viikonloppua Sinulle Marja!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Anonyymi. Otan osaa läheistesi kuolemaan. Sinullakin on lapsi kuollut liian nuorena. Minunkin mielestä suru on erilaista, jos ihminen on kuollut vanhana tai nuorena. Oman lapsen kuolema on pahin.
PoistaJotkut paikatkin tuo tosiaan surun pintaan. Minä en enää halua oleskella Veran huoneessa. Surun alussa istuin siellä melkein päivittäin. Nyt en enää halua, pysty.
Minä haluan olla vertaisteni seurassa, mutta koronan vuoksi ei ole ollut seurakunnan sururyhmää. Ehkä ensi vuonna.
Hieno kirjoitus Marja. Olen aina miettinyt, että miten surun voi hyväksyä, etenkin jos tapahtuu se kaikkein pahin. Mutta ihminen on sopeutuvainen ja suruprosessi ja aika muuttaa surun muotoa ja surun kanssa kenties oppii elämään.
VastaaPoistaAina mietin sinua ja miten pärjäät, mutta on hyvä asia, miten blogin kirjoittaminen on auttanut suruprosessissa.
Sydämellistä viikonloppua Marja. <3
Kiitos kommentistasi Tiia. Kyllähän suruun on tärkein lääke aika. Ja hyväksyä se aika. Minkä se kestää. Suru on mukana loppu elämän, mutta ei ole enää niin raastavaa. Blogikirjoittaminen on tosiaan auttanut surutyössä. Asia-aiheissakin, kun on jokin säännöllinen tekeminen vapaa-ajalla.
VastaaPoistaLämpimät ajatukseni ja myötätuntoni sinulle, Marja 💖
VastaaPoistaKiitos Susanna.
VastaaPoista