Surutyöni 92.

 

Tyttäreni Vera kuoli viime tammikuussaa nukkuessaan. Kuolinsyytä ei löydetty, mutta patologi sanoi, että se ehkä oli rytmihäiriö. Vera oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologian opskelija. Teen surutyötä.

Tässä kuvassa  Vera on ihmeissään, että missä ollaan. Minä olen onnellinen ja melko nuori. Veran syntymän jälkeen koko pikkulapsiajan olin onnellisin elämässäni. Niin onnellinen, kun molemmat lapset syntyivät terveinä, ja minä sain olla heidän kanssaan. Kuvassa hymyilen, olen oma itseni, äitiydestä tohkeissani. Yleensä en tykkää olla valokuvissa. Tuolloin oli erilainen aika.

Kuvassa olemme matkalla Korkeasaareen. Halusimme tarjota virikkeitä Veralle, mutta emme tajunneet, että eihän alle yksivuotias lapsi juurikaan ymmärrä vielä erilaisia vapaasti liikkuvia eläimiä. Samoin teimme matkan Ähtärin eläinpuistoon. No, Veran ollessa 5-vuotias teimme samat matkat uudelleen.

Viime viikon lauantaina Veran kuolinpäivänä katselin vanhoja valokuva-albumeja. Muistelin. Poltin kynttilää Veran kuvien vieressä. En romahtanut, en, vaan mieleeni alkoi tulla kiitollisuus siitä, että sain elää Veran kanssa 22 vuotta. Ihanan pienen tyttöni kanssa.

Edelleen odotan, että ulko-ovi käy, ja Vera tulee kotiin. Veran huonetta emme ole vielä tyhjentäneet, vaikka ajattelin etukäteen, että sen voi tehdä, kun vuosi kuolemasta on mennyt. Ei vaan voi. En kestäisi sitä. Hyvästellä konkreettisesti Veran.

Veralla oli taaperoiässä erilaisia kausia, kuten olen kai aikaisemmin kirjoittanut. Oli rintsikkakausi, laukkukausi ja sitten "hattukausi", päähän piti laittaa jotakin, kun eihän meillä paljon hattuja ollut. Kuvissa näistä päähineistä.

Veran syntymän jälkeen jotkut sanoivat, että kissa voi tukahduttaa vauvan, olla vaarallinen. En uskonut näitä puheita, ja edesmennyt Ludu-kissa tunsi tarvetta olla Veran lähellä, kuin paimenkoira paimensi pientä.

Ludu nukkuu hoitoalustalla. Hänkin haluaa hoitoa.

Yksi kotityöni on lämmittää pönttöuuneja. Nyt niitä saa lämmittää joka päivä ja pitkään. En ole hemmoteltu, mutta en siedä kylmää sisätiloissa. Niskat jumittuvat, ja tulee hirveä päänsärky.

Pahin paniikkiahdistus on ehkä väistynyt, ja väsymys on tullut sen sijaan. Mutta koputan puuta. Liikunhan surun eri vaiheissa edes takaisin. Tätäkin kirjoittaessa olen väsynyt, mutta kirjoitan silti, koska tämä pitää minua järjissäni. Olen kiitollinen kaikille lukijoille, kun saan käsitellä ja jakaa monia surullisia asioita teidän kanssa.

Kuvassa Rafael Wardin keväinen maalaus. Se muistuttaa, että tämän kaamospimeyden ja ahdistuksen jälkeen tulee kevät. Toivo.