Olen särkynyt nainen. Osa palasistani katoaa ikuisiksi ajoiksi ankarassa ja pohjattomassa surussa. Minun on luotava uusia palasia sitkeästi kuin hämähäkki kutoo verkkoaan. Minä muutun, kun olen rikki.
Olen ollut hyvin väsynyt kuin koko elämäni väsymys olisi asettunut minuun. Vaivoin pääsen aamulla sängystä. Vera on heti mielikuvissani. Katselen häntä pitkin päivää. Vera syömässä, lukemassa, laittamassa ruokaa, kasvimaalla, istumassa makuuhuoneen pöydän reunalla. Pöydän reunalla, kun juttelimme aamuyöhön. On silkkaa kauhua ajatella, että Vera kuoli. Vaikka kuolemasta on jo melkein vuosi. Joku sanoi, että äidin suruaika kestää kolme vuotta. Surua kantaa mukanaan tietysti läpi elämän, mutta tulee mieleen jo paljon kauniita muistoja.
Suru lähtee kuin selkäytimestä ja valuu paksuna ja mustana suonistoon. Jotkut kummat rihmastot kiipeilevät minussa. Sitkeät ja rumat. Peittävät rikotun sydämen. Toivon ja ilon.
Olen vanhentunut varmaankin kymmenen vuotta. Olen akan roisko. Akan kutajake. Akan kopukka. Ennen mieleni oli melkein sama kuin 30-vuotiaana. Se ei ollut muuttunut. Nyt olen vanha nainen, ja sen näkee kasvoistani ja ryhdistäni. Ennen menin iloisena lenkille, nautin. Nyt en ole käynyt kuukauteen lenkillä. En ole vain pystynyt. En ehkä uskalla, kun sain viimeksi paniikkikohtauksen lenkillä. Saan ulkilmaa vain lumitöitä tehdessä ja halkoja hakiessa.
Vaikka miehen kanssa sovittiin, että pidämme arkisen joulun, olen saanut leipomisinnostuksen. Leipoessa en tunne itseäni väsyneeksi ja nautinkin siitä. Olen leiponut kaikkia leipomuksia kaksi tai neljä kappaletta. Tähän mennessä taatelikakkua, englantilaista hedelmäkakkua, joululeipää, joulupullaa. Joululaatikoitakin on tarkoitus kokata. Kun laitan ruokaa, se vie ajatukset Verasta kauemmaksi ja rentoudun. En ymmärrä, miten me kaiken syömme. Lahjoitan varmaankin naapureille. Minulle riittää nyt suklaa jouluna. Se lohduttaa ja tuo hetkeksi lämpöä. Mutta varmaankin teen kaikki joululaatikot itse, itselle ja naapureille.
Jostakin syystä aloin puuhata ja häslätä montaa asiaa yhtä aikaa, kun leivoin englantilaisia hedelmäkakkuja. Lämmitin siinä sivussa uunia. Tein ruoaksi kikhernepataa. Tein lumityöt vauhdikkaasti. Päässä alkoi surrata, ja tulin ylivireäksi. Koko loppupäivän olin levoton. En pystynyt keskittymään mihinkään. Viimein kirjan ääressä rauhoituin, kun olin lukenut sitä aluksi liian nopeasti.
Surullinen nainen.
Suuren surun jälkeen ei ihminen ole koskaan sama kuin ennen.
VastaaPoistaSuru on kuin pyörremyrsky tai kuohuva koski, jossa ihmistä revitään, kiskotaan ja revitään niin ettei meinaa saada hengitettyä.
Ja sitten joskus huomaa, että enää ei tuska ja kipu ole koko ajan raatelemassa. On vain ne kauniit muistot, ikävä ja kaipaus.
Voimia sinulle, Marja. T.Selja
Kiitos kommentistasi T.Selja. Sanasi olivat hyvin lohdullisia. Kuvasit niin hyvin surua. Pyörremyrsky tai kuohuva koski se on. Ja revitään auki koko ihminen. Missään ei ole rauhaa. Toivon, että miehelleni ja minulle vielä kävisi niin, että muistot, ikävä ja kaipaus olisivat tyyniä, rauhallisia.
VastaaPoistaAinakin kuvassa olet yhtä nätti ja nuoren näköinen kuin aina ennenkin. Huolimatta siitä, että tunnet itsesi vanhaksi. Aika muuttaa ihmistä. Suruaika vielä enemmän. Toivotan sinulle tuskatonta Veran ajattelemista ja voimia.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Kirsti.Selfiekuva on kuvattu suodattimen läpi. Siksi ei näy rypyt. En kestä katsella suoria kuvia. Valheellistahan tämä tavallaan on. Pitäisi vain hyväksyä se, että olen vanhentunut.
VastaaPoista