Tuntuu , että suru ottaa jatkuvasti erilaisia muotoja. Välillä se ahdistaa, välillä väsyttää, välillä on seesteinen olo, välillä on vihainen... Olen edelleen todella vihainen Jumalalle, että hän otti Veran pois niin nuorena. Olen enimmäkseen vasta surun reagointivaiheessa, vaikka Veran kuolemasta on jo vuosi.
Nämä surun vaiheet ovat: shokki, reagointi, työstäminen ja uudelleen ohjautuminen. Suru voi liikkua näiden vaiheiden välillä, vaiheesta toiseen, myös edestakaisin.
On ihme, että kohta on joulukuu. Aika soljuu nopeasti. Vuolas virta. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä nopeammin aika kuluu.
Pillahdin itkuun, kun päätin vihdoin ottaa varastosta esille talvivaatteet ja panna varastoon kesävaatteet. Ajattelin aluksi, että tässä on taas melko suuri homma. Mutta kun aloin läpikäydä vaatteita, huomasin, että siinä on vain mieheni ja minun vaatteet. Konkretisoitui taas se, että pesä on nyt tyhjä.
Syön vähän miten sattuu. Kun laihdutin, korvasin kaiken valkean: riisin, pastan ja leivän kasviksilla tai kikhernepastalla. Nyt olen syönyt niitä, tosin täysjyvänä ja leipää olen aina syönyt ruisleipänä.
Minulle on tullut aivosumua. Johtuneeko surusta tai kenties alkavista vaihdevuosista. Sumu ilmenee niin, että olen jollekin kertomassa jotakin asiaa, niin yhtäkkiä unohdan sen. Tai sitten unohdan jonkin sanan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole hyvä ja kommentoi. Teet minut iloiseksi!