Surutyöni 70.

Rakas Vera tyttäremme kuoli tammikuun alussa yllättäen. Hän oli terve ja hyväkuntoinen molekyylibiologan opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Kuolinsyytä ei löydetty. Yksi mahdollisin syy oli sydämen rytmihäiriö. Teen surutyötä.

Kirjoitan sinulle Vera kirjeen. Kirjoitan, tulostan ja poltan kirjeen. Jospa se savuna tulisi sinulle. Mitä sinulle kuuluu? Missä sinä olet? Kerro minulle. Kerro. Tahtoisin niin tietää.

Tiedätkö Vera, ettei minulla ole mitään ilman sinua. Toivo on kannatellut minua aina vaikeissa elämäntilanteissa. Nyt sitä ei ole. Elämä on turhaa ilman sinua. Ei sillä ole mitään merkitystä. Toivo on vaihtunut epätoivoon.

Vera, näen sinut silmissäni joka päivä. Tulet lähelleni. Ja lopulta sulaudumme toisiimme.

Vera, toivon, että sinulla on kaikki hyvin. Rukoilen sitä joka ilta. Myös että sinä olet olemassa ainakin jotenkin. Ehkä energiana, kuiskauksena, aavistuksena. Että sinulla on rauha ja hyvä olla.

Minulla on usein aivan tyhjä olo. Välillä tuska ja paniikkikohtaus kieputtavat minua kipeästi. Yritän täyttää tyhjyyttä puuhailemalla.

Muistatko Vera, miten paljon teimme aina yhdessä. Kalastimme alkukesällä haukia, patikoimme, kävimme sienessä, remontoimme taloa, juhlimme. Juotiin kuohuviiniä ja shotteja.

Olimme molemmat aikamoisia sählääjiä. Teimme nopeasti. Esimerkiksi tupakeittiön maalausjälki sen todistaa.

Vera sinä olet elämänmyönteinen ihminen. Nauraa räkätit paljon. Kaipaan niin nauruasi. Mustaa huumoria ja itseironiaa.

Sinä olet niin rakas pieni Vera.

Näkemisiin,

äitisi Marja.