Aamu aukeaa kuin kirja. Olen varjo, risti ja epäilys. Mutta pahin tuska on hävinnyt. Eihän se kerralla häviä ja se ilmestyy vielä iltaisin.Väsymys ja ahdistus on tullut terävän tuskan tilalle. Minullahan on tavallaan myös "helppoa" elämää, kun en käy töissä kuten mies. Toisaalta mies saa niin muuta ajateltavaakin kuin Vera. Nämä ovat monimutkaisia juttuja, enkä lähde niitä tarkasti erittelemään. Mutta olen siis kotirouva nyt. Tuskin lopullisesti.
Herään usein vasta kymmeneltä, kuten tänäänkin. En pääsisi millään sängystä ylös. Vie noin puoli tuntia nousta. Vera on mielessä. Teen ihonhoitorutiinin, harjaan hampaat. Pukeudun. On työlästä syödä aamupalaakin. AB-jogurttia, marjoja ja itse tehtyä mysliä. Tietenkin kahvia. Hyvin paljon. Saattaa mennä kannullinenkin tavallista suodatinkahvia. Luen kirjaa pöydässä pitkään. Tekisi mieli mennä takaisin sänkyyn. Ja niin teenkin välillä ja jatkan uniani.
En enää muista uniani. Ennen Veran kuolemaa muistin. Näen varmaankin niin hirveitä, kauheita unia, että mieli suojelee minua, etten näkisi, kokisi niitä nyt, kun olen surun murtama. Murtunut nainen.
Tänään siis väsyneenä kankesin itseni ulos lumitöitä tekemään. Pihan etuosan auraa usein naapuri. Pihan takaosassa on miehen vanhoja autoja ja minä kolaan lumireitit niiden sivuitse kolalla ja lumilapiolla. Oikeastaan nautin tästä työstä. Keho tekee. On vielä vahva ja terve.
Lumitöissä meni tänään tunti. Sitten hain halkoja ja lämmitin makuuhuoneen pönttöuunin. Mies tuli töistä ja kysyin häneltä, milloin hän haluaa syödä päivällisen.
Lounaaksi oli salaattia ja kaalipiirakkaa. Mies syö lounaan yleensä töissä. Tein - nyt työläältä tuntuvan - piirakan jo lauantai illalla. Piti suikaloida kaali, sipuli ja porkkana. Hauduttaa ne mausteiden kanssa kypsiksi.Lopuksi lisätä siirappi ja etikka. Jäähdyttää. Tehdä kuin sokeriton, munaton pullataikina. Kohottaa se. Sitten kaaviloida pohja ja kansi. Paistaa uunissa.
Kirjoitin vähän kaunokirjalliseen käsikirjoitukseen. Hyvin vähän koska taas väsytti. Rupesin valmistelemaan päivällistä. Savulohta, uunijuureksia ja kaaliporkkana salaattia Kuorin ja pilkoin juurekset ronskiksi palasiksi. Laitoin veteen odottamaan uunissa kypsentämistä. Rosmariinia mausteeksi.
Siivosin vähän. Makuuhuoneen aito itämainen perintömatto kerää kissankarvoja. Vaikka muuten en siivoa paljon, tämän maton imuroin pienellä suuttimella melkein joka toinen päivä. Imuroin sitten koko makuuhuoneen.
Muistelemme miehen kanssa paljon Veraa. Minä yleensä miehen kainalossa. Vera elää muistoissa. Elää! Minun pieni Vera. Minun mahdoton suru.
Illalla lähdin juoksulenkille. Jaksan niitä nyt taas. Paikoin jalat tuntuvat raskailta ja askel lyhyeltä.
Lenkin jälkeen olin somessa. Kirjoitin tämän jutun. Sitten taas luin kello 1.00 asti. Televisio ei ole näkynyt meillä reiluun viikkoon. Elämme niin metsässä, ettei kai kenttä riitä, miehen mukaan. Samoin on usein kännykän kanssa.
Voimia Marja tähän viikkoon. Kuvaat surutyötäsi niin raastavasti, että se riepoo jokaista sydämen sopukkaa täälläkin. Kunpa voisin jotenkin auttaa. Joka päivä olet mielessä. <3
VastaaPoistaKiitos Tiia kommentistasi ja voimien toivottamisesta. Sinä teet enemmän kuin tarpeeksi, kun luet ja kommentoit näitä minun sekavia juttuja. Kiitos paljon!
PoistaOlet saanut valtavasti tehtyä vain yhden ainoan päivän aikana. Onneksi voit muistella Veraa miehesi kainalossa ja yhdessä hänen kanssaan. Minulle välittyy tästäkin postauksesta ikuinen rakkaus. Jotenkin näistä kirjoituksistasi henkii myös toivo.
VastaaPoistaLeppoisaa naistenpäivän iltaa Marja <3
Kiitos Kirsti kommentistasi. Olen äärettömän onnellinen, että minulla on tuo mies. Keskinäinen yhteytemme on vahvistunut surussa. Ilman miestä en ehkä jaksaisi enää.
VastaaPoistaSuoriutuminen päivittäisistä askareista sekä vie voimia että tuo tunteen, että tästäkin päivästä selvisin. Valitsemasi kuvat ovat tuntuneet aina täydentävän ajatuksiasi ja jotkut kuvat antavat toivon pilkahduksen tulevasta. Voimia sinulle!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Nimetön. Nimenomaan rutiinit tuovat nyt voimia. Että edes jaksaa ne. Jaksaa jotakin.
PoistaMinulle niin vaikea taito, mutta pieni hento ylpeyden tunne nostaa päätään sisälläni. Olen ylpeä sinusta. Sinä teit sen. Pidit itsesi ihmisenä ja elossa vaikeimman yli. Suru elää aaltoillen, seuraavan aallonpohjan sattuessa kohdalle, kestät sen varmasti, kuten kestit elossa tämänkin.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Mentaalimatkaaja. Niin, surun alkuvaihe on ohi. Tosiaankin selvisin hengissä. Jatkossa suru aaltoilee kuten sanoit, eri vaiheita on, mutta ne myös limittyvät. Kiitos kannustavista ajatuksistasi.
VastaaPoistaEn osaa sanoa mitäään hienoa tai lohduttavaa, mutta joskus olen lukenut, että se on sekin jokin tuolla jossain, mikä kenelläkin, joka saa aikaan sen voiman, jolla kestää kun mahdoton tapahtuu.
VastaaPoistaKiitos Arja_62 kommentistasi. Ei tässä tarvita hienoja sanoja, koska kuolema on julma, ankara ja kova. Ehkäpä lohduttaa, että uskoo johonkin. Minulla on lapsen uskoni ja kaikesta sen vääryydestä ja kyltymättömyydestä huolimatta uskon Jumalaan.
VastaaPoista