Surutyöni 5.

 

Rakas, niin kovasti rakas, Vera tyttöni kuoli äkillisesti 22-vuotiaana 9.1. Syytä ei tiedetä. Surutyöni on alkanut.

Aamut ovat vaikeimpia. Kun herään ensimmäinen ajatus on, että Vera on kuollut. En pääse sängystä ylös ennen kello 14:sta. Olen niin uupunut, että ahdistus säntää päälle täsmällisesti kuin kello. Se tikittää.

Ahdistus kasvaa  kuin metallinen, kova myrsky paniikiksi. Näen pisteitä ja janoja, jotka hajoavat mielipuolisen nopeasti. Pulssi nousee. Tuntuu, että keho hajoaa. En tunne käsiäni ja jalkojani. En pääsisi sängystä ylös tai jos pääsisin, en pysyisi jaloillani. Olen kyllä yrittänyt ja kaatunut.

Miten kauan tätä ahdistusta jatkuu? Tämä on tuskaa. Luopumisen, menettämisen kammottavaa tuskaa ja kauhua kuoleman edessä. 

Minulla on lapsenuskoni. Ajattelen, ettei kuolema ole lopullinen , vaan sielu elää kuoleman jälkeenkin. Tämä ajatus tuo edes jonkinlaista iloa elämääni. Toivoakin. Mutta ei se silti vie menettämisen tuskaa. Rakkaasta lapsesta luopumisen mustaa tuskaa.

Tuntuu, että elämä on minulta mennyt. Mitä syytä minulla on elää?Onhan kenties toinen 20-vuotias tyttäreni ja mies.   Mutta ei tämä tuo paljonkaan toivoa. Toivoa kuin lämmin syli. Haluaisin levätä tästä tuskasta kuin taivaallisessa sylissä. Miksi Jumala tai jokin korkeampi voima ei auta? Tähän liekehtivään tuskaan. Tuli on rikinkatkuinen kuin Helvetti mielessäni. Sen savu leviää minuun ja kotiini. Tukahduttaa. Myrkyttää. Pirut naureskelevat ja ilkkuvat minulle. Niillä on siihen valta. Valta, voima ja kunnia niin kuin Jumalalla.

En saa rauhoittavia lääkkeitä ahdistukseeni, koska minulla oli kipulääkeriippuvuus. Lääkärin mielestä on mahdollisuus, että tulisin rauhoittavista riippuvaiseksi. Suvussani on paljon addiktio sairautta. Lähinnä alkoholismia.

Olin kipulääkkeistä vieroituksessa pitkään psykiatrisessa sairaalassa. Mielisairaalassa, lataamossa, hullujen huoneella. Pidin eräänlaista päiväkirjaa tässä blogissani kipulääke vieroituksestani. Pidin sitä maaliskuusta 2019 alkaen  toukokuuhun.

Kun pääsen sängystä ylös, teen kotitöitä kuin horteessa.  Haen halkoja ja sytytän tulet pönttöuuneihin. Jos ei ole ruokaa, teen sitä. Mieheni käy kaupassa, en jaksa kirjoittaa kauppalistaa, joten hän tuo niitä näitä. Käytän paljon jo kotona olevia koronan ajan säilykkeitä ja muuta säilyvää ruokaa. Täytän ja tyhjennän koneita. Vähän siivoilen. Pakotan itseni syömään. Illalla syön suklaata ja se vähän rauhoittaa minua. En välitä millään tavalla painonnoususta. Se ei ole tärkein asia. Surutyöni on. Tämä on minun suru.

Onneksi mies on kotona sairaslomalla. Voimme itkeä yhdessä minä miehen kainalossa. Menetys on yhteinen, mutta suru meillä on erilainen. Mies itkee paljon. Minä en horteeltani jaksa edes sitä, vain satunnaisesti. Lenkillä tietyssä asumattomassa kohdassa huudan ja kiljun tuskaani. Niin kovaa että joku Jumala kuulee sen.

 Kuvat omat

Selkäkipujen syy ei usein selviä

Fysioterapian professori Hannu Luomajoki väittää, että selkäkipuja tulee ja menee. Kukaan ei lähde nuhan takia lääkäriin vaatimaan röntgen- tai magneettikuvaa. Näin ei pitäisi toimia selkäkivunkaan kanssa.

Se, ettei lääkärille kannata heti lähteä johtuu siitä, että selkäkipu on harvoin vakavaa ja että selkäkivun syytä ei 90 prosenttisesti löydetä röntgen- ja magneettikuvista. Kun aikuisen ihmisen selkä kuvataan, melkein jokaisella näkyy kuvissa muutoksia ja rappeumia. Ne eivät kuitenkaan useimmiten ole selkäkivun syy.

Selkäkipuja aiheuttavat esimerkiksi liiallinen istuminen, huono fyysinen kunto ja epäterveelliset elintavat. Vai 5-10 prosenttiin selkäkivusta löytyy lääketieteellinen syy, kuten hermojuuren pinne, väilevyn pullistuma,  murtuma tai kasvain.

Yleensä selkäkipu paranee itsestään, toipuminen vie kahdesta päivästä neljään viikkoon. Selkää kannattaisi varoa vain pari päivää. Selän liikuttaminen kivun rajoissa ja kävelyllä käyminen ovat tehokkaampaa hoitoa kuin sängyssä makaaminen ja selän varominen.

Kun selkäkipuun liittyy esimerkiksi tapaturma, halvausoireita tai tunnottomuutta alaraajoissa, on heti mentävä lääkäriin. Muuten apua kannattaa hakea, jos selkäkipu kestää yli kaksi viikkoa. On hyvä kääntyä fysioterapeutin puoleen, koska useimmiten tarvitaan fysioterapiaa, harjoituksia ja liikuntaa.

Se, mitä ei tarvita, on pelon lietsominen. Tällaistakin terveydenhuollossa tapahtuu. Jos selkäkipuinen kuvataan röntgenissä ja hänelle sanotaan, että sinulla on välilevyn rappeuma alaselässä, potilas voi ajatella: "selkäni on rikki nyt ja aina".

Potilaalle ei aina muisteta sanoa, että lähes kaikilla hänen ikäisillään on välilevyn rappeumaa alaselässä ja se tulee iän mukana, eikä ole useimmiten selkäkivun syy.

Luomajoen mukaan eräässä tutkimuksessa niillä, joilla oli negatiiviset käsitykset selkäongelman seurauksista, oli 50 prosenttia suurempi riski selkäkivun pitkittymiseen ja kroonistumiseen.

Olisi tärkeä muistaa, että selkäkipu saadaan lähes aina hoidettua. Keho voi kaivata lihasten ja liikkuvuuden vahvistamista, lonkkien ja alaraajojen venyttelyä tai asentotottumusten korjausta.

Selästä kannattaa pitää huolta harrastamalla monipuolisesti liikuntaa vähintään kolme kertaa viikossa, tauottamalla istumista ja elämällä aktiivista arkea.

Lähteet: Helsingin Sanomat 16.4.2020, kuvat Pixabay

Miten riittää sellaisena kuin on?

Minun on hyvä nyt surun aikana kirjoittaa näitä asiatekstejä. Kirjoitan jonkinlaisessa horteessa, mikä on koko ajan, mutta kirjoittamalla joistakin artikkeleista saan ajatukseni hetkeksi keskittymään muuhun kuin suruun ja psyy jonkinlainen järki päässä, vaikka kovin heikko. Tämä on tavallaan yhtä terapeuttista kuin surutyöstäni kirjoittaminen. Kirjoitusvirheitä todennäköisesti tulee, kun en jaksa lukea postausta, kun se on valmis.

Miten  voisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Ettei olisi liian kiltti tai tekisi työtä uupumukseen asti.

Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä oppia pois tällaisesta tilanteesta. Se voi olla koko elämän mittainen harjoitus, mutta kyllä ihminen voi oppia muuttamaan ajatteluaan. Kiltteydessä ei ole sinänsä mitään pahaa. Se saattaa tarkoittaa ystävällisyyttä muita ihmisiä kohtaan, ja kiltit ihmiset tulevat helposti muiden kanssa toimeen.

Mutta kannattaisi tutkiskella itseään, mikä on aidosti itselleen tärkeää ja minkä mukaan haluaisi toimia. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Tärkeää on omien rajojen määrittely.

Kiltteydessä on usein taustalla pelko, että minä jään yksin. Jos muutan käytöstäni, en ehkä kelpaa enää kenellekään ja minut jätetään yksin. Toisaalta saatetaan ajatella, että jos olen liian kiltti, petän itseni. Tästä seuraa noidankehä: teen mitä hyvänsä, huonosti menee.

Kiltteydessä saattaa käydä niin, että muut ihmiset alkavat ajatella, että tuota tyyppiä voi hyödyntää - tuo on se, joka jää aina juhlien jälkeen siivoamaan. Tällöin on vaarana, että ihmissuhteet rakentuvat valta-asemiksi.

Usein on vaikea paikka sanoa ei, mutta sitä voi harjoitella. Ei kuitenkaan kannata aloittaa sellaisen henkilön kanssa, jolle on vaikeinta sanoa ei. Kannattaa vahvistaa sellaisia ihmissuhteita, joissa voi kokea olevansa oma itsensä.

Monesti kun ihmisellä on vaikeaa, sisäinen kriitikko piiskaa häntä entistä enemmän, vaikka juuri silloin tarvittaisiin myötätuntoinen sisäinen ääni.

Kriitikon vastakohdaksi voi löytää toisenlaisen sisäisen puhetavan. Tärkeää on löytää itsemyötätunto, hellien ajatusten löytäminen ja itsestä huolen pitäminen.

Itsemyötätuntoon kuuluu sen tunnistaminen, ettei kukaan ole täydellinen ja että kaikki tekevät virheitä. Monilla on sellainen outo ajatus, että muut eivät hyväksy minua muuten kuin kilttinä supersuorittajana ja että vain sellaisena olen riittävän hyvä.

Yksi keino on pysähtyä miettimään kiltteyttä jonkun toisen silmillä. Jos joku sanoo ei, mitä siitä voi seurata? Luultavasti ei mitään kummoista.

Muut ihmiset eivät välttämättä ajattele asioista samalla tavalla kuin itse, eivätkä he yleensä vähättele sinua luulemallasi tavalla. Kannattaisi jutella läheisten ihmisten kanssa ja kysellä heidän ajatuksiaan.

Sekin on hyvä muistaa, että kun muuttaa toimintaansa, siitä herää tunteita, jotka kaikki eivät ole positiivisia. Hankalien tunteiden äärelle kannattaa kuitenkin pysähtyä ja kokea ne läpi.

Töiden paiskiminen on tunnistettava ilmiö kulttuurissamme. Jos tarkastelee historiallista kehitystä ja sota-aikoja, niin onhan se toki ollut toimiva systeemi, että monet ovat olleet kilttejä raatajia.

Ihmistä ei kuitenkaan pitäisi arvioida ainoastaan tekemisen ja suorittamisen kautta. Vähempikin riittää.

Lähteet: Helsingin Sanomat 16.1.2021, kuvat omat

Surutyöni 4.

Minä olen ollut viime päivät lamaantunut tässä surussa. Toisaalta olen ollut myös niin ahdistunut, että en ole kestänyt olla paikallani. Pitäisi hyväksyä lamaantuminen ja kulkea sen kanssa. Pysähtyä ja nähdä jotakin toivoa. Ehkä.

Yhtenä päivänä pääsin kello kahden maissa ylös vuoteesta. Tein silloin kotitöitä kuin etäohjauksella. Käteni tekivät minestronekeittoa ja kaaliraastetta monitoimikoneella.

Siiri kissi oli taas rapsuttanut kukista multaa ikkunanlaudoille, kukkapöydälle ja lattialle. Oli aika ottaa imuri esiin - sekin kauko-ohjauksella - ja imuroida mullat. Ihmeekseni imuroin sitten koko talon. Minä kun en tykkää siivoamisesta. Etenkään imuroinnista.

Olin panemassa pyykkiä pyörimään. Käsiini sattui Veran neulepaita. Kurkkua kuristi, kädet vapisi. Jätin kaiken silleen. Lähdin pois. Haluan pois tästä kaikesta.

Seuraavaksi surun tajunnanvirtakirjoitusta. Kirjoitusta mitään kummoisia ajattelematta. Minussa on paljon pelkoa, ahdistusta,  luopumisen tuskaa, toivoakin syvyydessäni, alitajunnassa:

Suruni on savinen lietteinen rapainen tie. Tämä ei ole kuulas päivä ja korkea, kirkas taivas vain huurretta tiellä. Kuroituin lätäkköön, hiuksetkin savessa,  silmät. Musta sonni jolla on mustaakin mustemmat  sarvet tanassa vetää palavia kärryjä tällä tiellä.

Pian olen hämärän vyöhykkeillä. Silti tämä on kaukainen pimeä maa minussa. Nyt pimeän maan navakat kylmät tuulet puhaltavat minut vereslihalle.Sattuu, sattuu kovasti.   Tämä on kestettävä silti. Käveltävä eteen päin, välillä lietteeseen kaatuen. Mutta eteen päin. Alati.

Tuntuu, että olen hampaaton, kumara vanhus, joka järsii kovaa leipää hampaattomalla, mustalla suullaan. Työntää sitten leivän esiliinan taskuun ja jatkaa matkaa. Surun vääristämin kasvoin. Silmissä ikävän hidas katse.

Vielä yhtenä päivänä herään pitkän matkan jälkeen rinteestä kukkakedolta. Lämpimät tuulet sekoittavat hiukseni. Kuin kukkavaahtoa, keltaista keltaisempaa siitepölyä, jossa saan uida ja tulla ravituksi. Olen valmis kaikkeen. Pimeyden puen itseeni kuin viitan. Silti kirkkaudessa siristelen silmiäni ja jään.

Surutyöni 3.

 

Suruni on kuin isku vasten kasvoja. Kova läimäys. Lävähdys. Ympäristö sumenee. Aika pysähtyy hetkeksi. Tai on vain surun aika. Niin kylmää. Niin pimeää. Minä palelen. Palelen koko ajan. Kaikki sumenee silmissä. Suru tekee sokeaksi maailmalle. On vain suru. 

Kontrolli on alkanut kadota. Annan sitten kaikkien tunteitten tulla. Jään tarkastelemaan niitä. Jään aamusta itkemään. Itkien menen nukkumaan. Alkushokin ja muistamattomuuden jälkeen musta todellisuus raatelee kuin hurjistunut peto. En jaksaisi mitään. En saanut edes hyvästellä Veraa. Tottua ajatukseen hänen lähdöstään. Pois nukkumisestaan. Kuolemastaan.

Silti aamulla pukeudun, pesen kasvot, laitan ihonhoitotuotteet, juon granaattiomenamehua, syön luonnonjogurttia marjoilla ja myslillä, vaikka  ruokahalu on nyt kadonnut. Sen sijaan saatan illalla syödä kerralla yhden suklaalevyn. Fazerin pähkinäsuklaata. Uunin lämmittäminen lohduttaa vähän. Tulen kauneus ja voima rauhoittaa. Pitkä lenkki ja lumityöt takaavat kunnon yöunen.  Ainakin   vielä.

Jo iltapäivällä huoneeni on miltei kuuma. Kun minua palelee niin paljon, lämmitän oman huoneeni kuumaksi. Olemme kissojen kanssa lämpimässä ja he tykkäävät. Me kolme tyyppiä. Ja miten paljon  tarvitsenkaan mieheni seuraa. Hänen kainaloaan. Mieskin on syvillä haavoilla. Suru tekee niin kipeää. Itkemme yhdessä. Lohdutamme toisiamme. Muistelemme Veran lapsuutta ja hauskoja juttuja. Rakkaus jää. 

Veralle on nyt hautapaikka varattuna. En pystynyt lähteä sitä katsomaan. En käsitä, miten kestän hautajaiset. Onneksi ne on pienet, vain lähisukulaisille. En jakaisikaan isoa ihmisjoukkoa. En ole poistunut kotoa melkein kahteen viikkoon. Psykiatrisella sairaanhoitajalla kävimme.

Päivät menee sekaisin. Ne takertuvat toisiinsa ja hajoavat. Jokin kontrolli ja ajantaju on minulta mennyt. Lopullisestiko?

Pitäisi yrittää vain ajatella, että suru helpottaa, ainakin jonkin verran, vuodessa. Sitten se kulkee aina mukana.

Ehkä suru muuttuu kauniimmaksi. Nyt se on kuin rujo loppuun saatettu rampa.  Sylvia Plathilla on jokin runo joka alkaa sanoilla, nainen on loppuun saatettu.  Pitääpä kaivaa jostakin esiin Sylvia Plathin Ariel-runokokoelma. Jos se nyt oli sen niminen. 

  

Näin opit pyytämään anteeksi

 

Minä olen oppinut iän myötä pyytämään helposti anteeksi mieheltäni ja lapsiltani. Ystävien ja kaverien kanssa ei tule miltei koskaan tilannetta, että olisin loukannut toista, ja pitäisi pyytää anteeksi. Miehen kanssa viljelemme myös sanaa "kiitos". Kun esimerkiksi leivon,  laitan ruokaa tai olen siivonnut raivokkaasti, mies muistaa aina kiittää. Tai kun mies korjaa minun pientä autoani, kiitän häntä.

Jos kyseessä on todellinen moka tai loukkaus, on syytä pyytää anteeksi.Mutta jos taas kyseessä on mielipide tai omiin arvoihin ja elämäntapaan liittyvä asia, ei tarvitse pahoitella.

Hyvä anteeksipyyntö on totuudenmukainen ja siksi se ei tule pakottamalla. Ensin pitää itse oivaltaa, millaisen virheen tai loukkauksen on tehnyt.

Kyseessä on vuorovaikutus. Anna ensin tunnekuohun laskea, jotta tunteet tasaantuvat. Pahoittelun jälkeen voi myös kysyä, voinko korjata tilanteen jotenkin.

On ihmisiä, joille teot on helpompi tapa pyytää anteeksi kuin sanat. Teoilla pahoittelu on aivan yhtä vilpitöntä ja tehokasta, kunhan toinen ymmärtää, mistä on kyse.

Lähteet: Kauneus&Terveys 15-16.2020, kuvat omat.

Surutyötäni 2.

 

Rakas tyttäreni 22-vuotias Vera kuoli 9.1. Eilen saimme tietää, että kuolinsyy ei selvinnyt alustavissa tutkimuksissa. Vera kuoli nukkuessaan.

Minusta suruni on kuin valtameri, joka olisi ylitettävä. Meri velloo ja velloo. Myrskyää ja myrskyää. Läikkyy, mieleni. Ei minulla ole hienoa valtamerialusta, minulla on vain kiikkerä vene. Onnistunko pääsemään  toiselle rannalle?  Toisella rannalla tulisi rauha.

Suru kulkee toisaalta aina mukana. Näin on kuolleitten rakkaiden kanssa. Kyllä minä välillä heitä ajattelen.Isäni kuoli mielisairaalassa hirttäytymällä vain 46-vuotiaana. Hänellä oli kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyyppi 2, mutta hän oirehti miltei koko elämänsä iloisella, energisellä  hypomanialla.

Äitini alkoholisoitui isän kuoleman jälkeen. Se oli hyvin raskasta katsottavaa, kun tulin lomilla kotiin. Äiti vain joi ja joi. Aina kirkasta viinaa. Lopulta hän kuoli viinaan.

Paras ystäväni hyppäsi kahdeksannesta kerroksesta katuun. Meni pieniksi palasiksi. Ystäväni kuolemaa surin pitkään. Enemmän kuin äidin kuolemaa, koska äidin juominen teki minut katkeraksi. Kuitenkin annettiin ja pyydettiin äidin elämän lopulla puolin ja toisin anteeksi.

Äidin puolelta melkein kaikki veljet ovat olleet alkoholisteja, samoin kolme sisarusta. Voi hemmetti, mitkä addiktion geenit minulla onkaan! Ja mikä kuoleman asiantuntija minä olenkaan kokemusteni takia, niin kuin olen aikaisemminkin tässä blogissa kirjoittanut.

Ystävä neuvoi meitä tilaamaan ajan terveyskeskuksen mielenterveys puolelle. Saimme ajan. Menimme sinne enemmän kuin mielellämme. Aluksi psykiatrinen sairaanhoitaja kyseli vointiamme ja halusi kuulla, miten Vera kuoli.

Kerroimme miehen kanssa vuorotellen. Ja oloni siellä oli ihan helvetin huono. En itkenyt tapaamisessa. Mieheni itki. Sitten tapaamisen loppupuolella minulle tuli paniikkikohtaus, ja lähdimme sieltä kesken ajan pois. Saimme myös uuden ajan ensi viikolle. Autossa matkalla kotiin hillitsin paniikkikohtausta hengitystekniikoilla. Ne auttoivatkin. Mutta kotona olin aivan rättiväsynyt, menin sänkyyn ja nukahdin heti.

Muutenkin olen nukkunut paljon ja hyvin. Surutyö on rankkaa ja väsyttää minua. Nukun 10 tunnin yöunet ja päivällä parin tunnin päiväunet. En yleensä koskaan nuku päiväunia. On suuri onni, että nukun hyvin. 

Kun poliisit toivat tiedon Veran kuolemasta, tunsin pyörtyväni. Kun poliisit lähtivät pois aloimme itkeä miehen kanssa. Alkupäivinä itkin paljon. En oikein muista tuota ensimmäistä viikkoa. Nyt itku tulee harvoin. Mies itkee paljon enemmän kuin minä. Ajattelen, että itku puhdistaa mielen. Enkö minä halua puhdistaa mieltäni? En tiedä. Tai kyllä haluan. Teen sen ehkä toisella tavalla kuin itkulla.

Toinen tapani on vääryyden kiljuminen ja huutaminen. Oli todella iso vääryys, että  Vera kuoli niin nuorena. Kiljun ja huudan myöhäisellä lenkilläni. Alueella jossa ei ole taloja. Annan mennä kirkumisen ja huudot, kaikki mitä sisältäni tulee. Olo tasapainottuu.

Olemme saaneet osanottokortteja, mutta kukaan ei ole tullut livenä kylään. Kiitos teille rakkaat blogiani lukeneet osanotosta! Kiitos myös osanotosta Insagram-, Messenger- ja sähköpostiviesteissä! Yhdessä osanottokortissa oli minusta kaunis ajatus:

"Jumala, kuljetat outoja teitä.

 Ymmärrän sinua yhä vähemmän,

 mutta tarvitsen entistä enemmän."

Minun lapsenuskoni on aina horjunut, kun joku läheinen on kuollut. Se horjuu nytkin. Vaivoin pysyy pystyssä.  Usko, toivo, rakkaus.

Mustasukkaisuudesta

 

Mustasukkaisuus on sekoitus erilaisia tunteita, kuten surua, pelkoa ja vihaa. Kaiken ytimessä on kokemus turvattomuudesta. Mustasukkainen pelkää olevansa riittämätön.

Jos ihminen on tuntenut tulleensa hylätyksi entisessä suhteessa tai vaikkapa lapsuuden kodissaan, asia saattaa nousta uudessa parisuhteessa esiin.

Ihmiset voivat kuvata, että järjellä ymmärrän, ettei tilanteessa ole mitään pahaa, mutta tunnetasolla silti sattuu ja tuntuu uhkaavalta.

Mustasukkaisuuden ilmaisemiseen saattaa vaikuttaa myös monet muut asiat kuin eletty elämä. Esimerkiksi murehtimiseen taipuvaiset ihmiset saattavat pelätä myös parisuhteensa puolesta keskivertoa enemmän.

Myös maailmankuva voi vaikuttaa siihen, millaisena kumppanin ja muiden ihmisten toiminta näyttäytyy.

Ihmisellä voi olla ydinuskomus, että maailma on paha, kehenkään ei voi luottaa, ja minulle käy lopulta huonosti.

Osa ihmisistä kokee voimakasta häpeää mustasukkaisuudestaan ja se vaikeuttaa asiasta puhumista. Siksi olisi hyvä muistaa, että mustasukkaisuus on yleinen tunne, jota suuri osa ihmisistä kokee ainakin joskus elämässään.

Mustasukkaisuuden tunne ei itsestään ole vaarallinen, eikä sitä tarvitse hävetä. Tärkeää on,  miten tunnetta käsittelee. Mustasukkaisuutta kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, kyseenalaistamaan ja tätä kautta työstämään.

Mustasukkaisuudella ja lähisuhdeväkivallalla on yhteys. Äärimmäinen esimerkki tästä perhesurmat, joista useimpiin liittyy mustasukkaisuutta. Mustasukkaisuus on Suomessa yleisimpiä henkirikosten syitä.

Lievästä mustasukkaisuudesta kärsivä ihminen pystyy yleensä tunnistamaan, että kyseessä on oma pelko ja epävarmuus.

Jos omia ajatuksia ei enää tunnista vaan uskoo sokeasti kumppanin valehtelevan, kyseessä on vakava mustasukkaisuus. Mustasukkainen  saattaa tutkia kumppaninsa lompakon tai puhelimen.

Jos huomaa pelkäävänsä kumppania ja keskustelut tuntuvat kohtuuttoman ahdistavilta, kannattaa tilanne ottaa vakavasti. Apua voi aina hakea.

Lähteet: Helsingin Sanomat 14.1.2021, kuvat omat  

Surutyöni 1.

 

Kirjoitan nyt tähän blogiini välillä, ehkä kerran viikossa , surutyöstäni.  Mutta suurimmaksi osaksi kirjoitan edelleen asia-aiheista. Niitä kirjoittaessani unohdan hetkeksi surun ja huolet.

Aamulla ensimmäinen ajatus on "Vera on kuollut". Ajatus on kuin minut painettaisiin jääkylmään veteen. Tukahdun. Haukon henkeä. Teen aamutoimet kuin liejuun uppoamaisillani, rapaa naamassa. Kaikki käy nyt hitaasti, vaikka ennen olin nopea ja kärsimätön. Ehkä alan kulkea kumarassa kuin vanha eukko. Kasvot valahtaa, kaikki alkaa roikkua, kasvoilleni tulee surun ja katkeruuden juonteet. Muutun kenties hyvin, hyvin vanhaksi.

Aamutoimien jälkeen haen puita liiteristä ja sytytän uunit. Olen siinä huono, ja homma vie aikaa. Mutta sitähän minulla on. Aikaa surra. Välillä ahdistus on niin pahaa, että tunnen kehoni hajoavan. Se on kauhea tunne. Täyttä kauhua. Vera on kuollut. Vain 22-vuotiaana.

                                 Tuuli kulkee

                                     missä kulkee.

                                 Sydämeni haavoittunut haukka.

Uunien lämmittämisen jälkeen teen kullekin päivälleni suunnitellun pienen tehtävän. Tänään pesen saunan. Eilen silitin hautajaisten muistotilaisuuteen pöydälle tulevan suuren valkoisen liinan. Siiri-kissi oli silittämisessä mukana. Hän piilotteli lattialla liinan laskoksissa, teki yllätyshyökkäyksiä, sotki, rypisti jo silitettyjä laskoksia. Niinpä liinan silittäminen vei aikaa. Onneksi kaksi kissaamme tuovat paljon iloa.

Olen muistellut hyviä muistoja Verasta. Se kun juhlimme juhannusta koko yön ja aamulla teimme valtavat kukkaseppeleet päähän.

Joulun aikaan puhuimme monena yönä noin kello kolmeen asti aamuyöhön. Puhuimme niin monista aiheista, esimerkiksi mitä Vera haluaa tehdä yliopistosta valmistumisen jälkeen, eniten hän halusi olla molekyylibiologian tutkija. Vera oli hyvin puhelias ja eläväinen. Ronski naisen alku. Säheltäjä. Joka osasi myös keskittyä opintoihinsa. Edes joululomalla hän ei pystynyt olemaan tekemättä tehtäviä ja tenttejä etänä.

Onneksi voimme surra yhdessä miehen kanssa. Jakaa taakkojamme. Kulkea rinnatusten surun autiomaassa, joka on kylmä ja tuulinen. Olisi aivan kauhea surra yksin. Toinen tyttäremme tuli Saksasta hevoshommistaan käymään ja tulee hautajaisiinkin.

Hän on melkein Veran vastakohta: jämpti, siivousintoinen, ahkera työssään, sisukas, suorapuheinen. Hän esimerkiksi sadatteli sitä, että kahvinkeittimemme vesiallas on törkeän likainen ja puhdisti sen pahantuulisena. Hän jaksaa muistuttaa, että talomme on kuin kirpputori ja sotkuinen. 

Olen vielä surutyön shokkivaiheessa. Välillä kuvittelen, että Vera on elossa. Tulee kotiin. Kaikki on niin kuin ennen oli. Välillä suru lävähtää ajatuksiini kuin isku vasten kasvoja. Mieleni ja kehoni on täynnä kipua. Se raastaa. Olen vereslihalla.

Shokkivaiheesta kertoo sekin, että en muista menneestä viikosta paljon mitään. Muistan sen, etten voinut lukea tai katsoa televisiota. 

Minulla ei ole mennyt ruokahalu. Paremminkin se on kasvanut. Syön suklaata suruuni. Ja onhan siinä serotoniinin esiastetta tryptofaania. Serotoniini vaikuttaa mielialaa kohottavasti. On hetken parempi olo.

Surusta huolimatta olen nukkunut tavalliseen tapaani hyvin noin yhdeksän tuntia yössä heräämättä vessahätäänkään. Koputan puuta.

Harjoittele armollisuutta itseäsi kohtaan

Miksi minä taas mokasin? Mitähän muutkin ajattelevat? Vastoinkäymisen sattuessa monelle tulee tällaisia ajatuksia. Ihminen voi syyttää itseään ja nähdä tilanteen pahempana kuin muut.

Kaikille ihmisille tulee tämäntyyppisiä ajatuksia mieleen joskus. Pienen mokan tekeminen on inhimillistä, mutta siitä voi seurata iso vyyhti pään sisällä. Itsekritiikki voi lähteä käsistä. Päällimmäinen tunne on yleensä häpeä.

Armollisuutta ja itsemyötätuntoa voi kehittää monella tavalla. Ensiksikin täytyy muistaa, että väsyneinä kaikki ajatukset ovat itselle ilkeämpiä kuin muutoin. Siksi kannattaa pitää terveydestä huolta kokonaisvaltaisesti, nukkua ja syödä hyvin. Terveiden elämäntapojen lisäksi on tärkeää opetella sanomaan ei asioille, joita tekisimme miellyttääksemme tai välttääksemme hankalan ihmisen leiman.

Yleensä on niin, että jos ihminen pystyy elämään omien arvojensa mukaisesti, se tuo hyvää oloa. Jos esimerkiksi työ on omien arvojen vastaista, se tuo helposti huonoa oloa.

Opettele esimerkiksi suhtautumaan eri tavalla tilanteisiin, joissa olet mokannut. Mieti, miten ihmiset maailmanlaajuisesti reagoisivat. Tuskin monikaan sitä kauhistelisi.

Usein meillä on harhaluulo, että muut ajattelevat asioista samalla lailla kuin itse teemme. Näinhän ei ole.

Itsekritiikkiä voi lieventää myös huumorin avulla. Tee ajatusleikki: kuvittele oikeudenkäynti. Kutsu paikalle myös puolustusasianajaja, jolle annat puheenvuoron. Lopussa tuomari antaa tuomion. Jos näet tämän tilanteen mustan huumorin, sitä parempi. Naurulla saa etäisyyttä asioihin.

Itseään vaivaavista ajatuksista kannattaisi puhua jonkin ulkopuolisen, puolueettoman ihmisen kanssa. Aivan sama onko hän ystävä, puoliso tai psykologi. Ulkopuolinen ihminen tarjoaa asialle mittakaavan ja uusia oivalluksiakin.

Monet ovat elämänkokemuksen myötä löytäneet armollisuutta vastoinkäymisen suhteen. He voivat saada myötäitsetuntoa vaikkapa musiikista, liikunnasta tai hyvän elokuvan katselusta.

Lähteet: Helsingin Sanomat 19.12.2020, kuvat omat

Teen surutyötä - tyttöni kuoli

 

Minä en pysty lukemaan, vaikka tavallisesti luen kolme tuntia illassa. En myös jaksa katsoa televisiota. Kaikki ohjelmat tuntuvat turhilta. Ajan haaskausta. Mutta ei minulla ole mitään sen tilalle. Makaan ahdistuneena sängyssä kissojen kanssa.  Pysyttelen elossa.  Surussa. Tuleeko tästä elämästä enää mitään ilman Veraa?

On raskasta odottaa Veran kuoleman syytä. Vastaus tulee vasta 3-6 kuukauden päästä oikeuslääketieteellisestä. Miksi Vera oksensi viimeisinä tunteinaan? Oliko hänellä jokin myrkytys? Itsemurha se ei taatusti ollut. Vera oli niin myönteinen ja iloinen viime aikoina. Hän halusi niin paljon lähteä kotiin, näin poikaystävä sanoi. Kotiin. Meidän luokse. Minun luokse. Vera on minun.

On kuin rautainen surun koura ottaisi minusta kiinni. Rintaan koskee. Hengitän miten sattuu. Huimaa. Ahdistaa. Vauhko eläin päässäni.

Vera oli hyvin innostunut opiskelustaan. Hän valitsi itselleen sopivan alan. Vaihtoi lääketieteen molekyylibiologiaan. Joulun aikana juttelimme aina aamuyöhön asti. Meillä oli paljon keskenämme puhuttavaa. Vera oli hyvin avoin minua kanssa.

Vera sanoi joulun jälkeen, että oli hyvä ja iloinen joulu. Hän kiitti minua, kun olin tehnyt ruokia ja leivonnaisia paljon. Vera arvosti kaikkea itse tehtyä. Ja hyvää ruokaa. Pieni kulinaristi.

Aamut ovat tässä surussa vaikeimpia. Ensimmäinen ajatukseni herätessä on: Vera on kuollut. Saan pakottaa itseni tekemään aamutoimet. Pesemään kasvot ja laittamaan hoitonestettä, seerumia, kosteusvoidetta, silmänympärysseerumia ja kosteusvoidetta. Sitten laitan päivävaatteet päälle. Eilen olin unohtanut yöpyjaman päivävaatteiden alle. Juon lasin granaattiomenamehua, johon lisään myös viherjauhetta, samalla otan Cpiimaxkalkkitabletit , D-vitamiinin.

Aamupalaksi syön nykyisin luonnonjogurttia, itse tehtyä mysliä, jossa on kauran ja siementen lisäksi paljon kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä  ja marjoja, yleisimmin mustikkaa ja mustaherukkaa.

En ole käynyt nyt lenkillä koko viikkoon. Olen vain hakenut halkoja aamuisin ja sytyttänyt uunin. Kolasin pihan lumimyräkän jälkeen. Pitäisi edes ulkoilla. Mutta en jaksa. Pelkään, että saan ahdistuskohtauksen ja tuuperrun tielle.

Äsken heräsin päiväunilta, ja maailma näytti hetken armollisemmalta, mutta sitten tuli Vera mieleen. Hänen kuolemastaan on jo viikko. En yleensä saa päivällä unta. Nyt sain.

Elämäni on muuttunut. On niin kauhea ikävä. Ikävä rakasta lasta. Pieni Vera. Tekisi mieli huutaa tuskasta, epätoivosta ja vääryydestä. Ehkä jonain päivänä vielä huudan tätä tuskaa. Vaikka se saisi miehen levottomaksi ja huolestuneeksi. Vaikka joutuisin psykiatriseen sairaalaan.

Olemme miehen kanssa itkeneet yhdessä. Minä hänen kainalossaan maaten. Poissa kauheaksi muuttuneesta maailmasta. Suojassa pahalta.

Hautajaiset on vasta helmikuun puolella, mutta etsin jo kaapista valkoisen pöytäliinan ja aion silittää sen huomenna. Joka päiväksi on keksittävä jokin tekeminen. Kahtena päivänä pesin mattoja. Seuraavana päivänä pesin roskakaapin, jossa on jätteen keräysastiat ja joka olisi pitänyt siivota jo kauan aikaa sitten. Eilen laitoin taas   ruokaa, kaalilaatikkoa, hitaasti.

Yhden päivän tekeminen oli siirtää vaaterekkini makuuhuoneesta ja olohuoneesta yläkertaan. Nyt huoneet näyttävät rauhallisemmilta. Onhan niissä kuitenkin ostamaani kirpputoriroinaa. Aina vain kannan kotiin roinaa.

En polttanut tupakkaa yli kymmeneen vuoteen. Nyt olen aloittanut polttamisen taas. Poltan paljon, koska se rauhoittaa. Ulkona on nyt pakkasta niin paljon, että hytisen kylmästä ja imen itseeni savua, joka on myrkkyä. Mutta ei sillä mitään väliä. Millään ei ole mitään väliä. En jaksa. Jaksa tätä elämää. Miksi Veran piti kuolla, kun hänellä oli koko elämä edessä ja hän oli vasta 22-vuotias? Mielekäs opiskelu, hän rakasti molekyylibiologiaa. Sitten ehkä mielekäs työ ja hyvä elämä. Jumala ei ole oikeudenmukainen. Jos nyt häntä ei olekaan. Olen melkein menettänyt uskoni. Julma Jumala.

Oikea kylki on paras nukkumisasento

 

Oikealla kyljellä nukkuminen on yleisin uniasento. Sen terveellisyydestäkin on tehty tutkimuksia.

Vaikuttaa siltä, että aivot puhdistuvat syvän unen aikana oikealla kyljellä paremmin.Tämä on havaittu tutkimuksissa, jossa on tutkittu oikealla kyljellä nukkumisen vaikutusta aivojen tyhjenemiseen eli glymfaattiseen kiertoon. Se tarkoittaa niin sanottua aivojen pesukonetta.  

Oikealla kyljellä nukuttaessa myös sydän pystyy toimimaan vapaammin kuin vasemmalla kyljellä nukuttaessa, sillä sydän kaartuu vasemmalle, eikä sydäntä paina tällöin mikään.

Oikealla kyljellä nukkuminen on hyvä myös ruoansulatuksen kannalta, koska mahaportti aukeaa oikealle päin. Näin ruoka pääsee mahalaukusta eteepäin hyvin.

Selällä nukkuminen ei ole yhtä terveellistä kuin kyljellä nukkuminen, paitsi vauvoilla. Kun ihminen siirtyy kevyestä unesta syvään uneen, hengitysteiden lihasten jännitys alenee  ja selkäasennossa kieli painuu helposti takanieluun. Silloin hengitys muuttuu raskaammaksi tai kuorsaus alkaa.

Vatsa-asentokin on terveellisempi kuin selinmakuu. Jos nukkuu hyvin vatsallaan pää kääntyneenä, eikä ole korkeaa tyynyä tai kädet pahassa asennossa.

Ihminenhän vaihtaa nukkuessaan eri asentoja useita kertoja yössä, jos sängyn patja ei ole liian pehmeä. Ideaalisesti ihminen muuttaa asentoa oikean ja vasemman kyljen välillä.

  Lähteet Helsingin Sanomat 17.12.2020,  kuvat Pexel

Minulla on suruaika

 

Tyttäreni Vera kuoli 9.1.2021. Hän oli vain 22-vuotias. Olen tyhjä. Olen sekaisin surusta. Välillä en usko tapahtunutta. Välillä tunnen sen raastavan kipeästi. Olen täydellisen epätoivoinen.

Vera kuoli poikaystävänsä luona Askolassa. Hän ei ollut halunnut aamupalaa kello 10, ja oli oksentanut ja sanonut, että kello 15 hän lähtee kotiin.

Mutta kello 15 hän oli taas oksentanut ja sanonut, että kello 18 hän lähtee kotiin. Poikaystävä oli sitten mennyt häntä herättelemään ja oli huomannut, että Vera on kuollut. Hän oli elvyttänyt, soittanut 112. Mutta mitään ei ollut ollut tehtävissä.

Myöhään illalla oveen koputettiin, ja kaksi poliisia tuli sisään. Aavistin, että jotakin kauheaa on Veralle tapahtunut. Ehkä liikenneonnettomuus. Mies oli yläkerrassa jo nukkumassa, ja poliisit pyysivät hakemaan hänet. Kun mies oli paikalla, poliisit kertoivat, että Vera oli menehtynyt. Minä meinasin pyörtyä, ja minun käskettiin istua. Ajattelin sekavasti, että tämä ei ole totta. Ajattelen välillä yhä niin.

Veran kuolinsyytä ei tiedetä. Oikeuslääketieteellinen tekee ruumiinavauksen. Vastauksen saamme vasta 3-6 kuukauden päästä. Mihin terve ja hyväkuntoinen tyttäreni kuoli?

Poltan tälläkin hetkellä kynttilää Veran kuvan vieressä. Se saa palaa yötä ja päivää. Mieleni on nyt niin pimeä ja surullinen, että valkoinen kynttilä ja rakkaan Veran kuva rauhoittaa. Lohduttaa.

Olen itkenyt itseni puhki. Näännyksiin. Olimme kriisiavussa, mutta se vain pahensi tuskaani. Väsyin täysin. Rintaa puristaa kuin siellä olisi iso särmikäs kivi. Välillä on vaikea hengittää. Välillä ahmin ilmaa. Mitkään hengitysharjoitukseni ei auta. Enkä edes jaksa tehdä niitä. Suru saa minut kumaraksi. Vanhaksi. Epätoivoiseksi. 

Tänään tulee seurakunnasta ihmisiä surukäynnille. En edes halua kohdata heitä. Pitäisi vähän siivota. Onneksi pakasteessa on pullaa ja muuta.

Olen hoitanut joitakin käytännönasioita. Olen soittanut kelaan ja lopettanut opintorahan. Pankkiinkin soitin, ja he vielä vaativat Veran virkatodistuksen. Huomenna pitää irtisanoa hänen opiskeluasunto, ja jossakin välissä on mentävä tyhjentämään se.

Hautajaiset tulee olemaan pienet. Vain lähisukulaiset ovat läsnä. Täytyy tehdä täytekakku ja lohikeitto. Täytyy jaksaa. Ehkä oloni on jo silloin vähän tasoittunut.

Tiedän äkillisen kriisin vaiheet: shokkivaihe, reagointi, työstäminen ja uudelleen ohjautuminen. Minä olen vielä shokkivaiheessa. Ehkä vähitellen alkaa reagointivaihe, jos en kuole ennen sitä suruun. Ja minun olisi ollut kuoltava Veran sijaan. Hänellä kun oli koko elämä edessä. Hän oli innostunut molekyylibiologian opiskelusta. Oli koko joulun ajan todella iloinen. Kiitti tekemistäni jouluruuista ja leivonnaisista. Puhuimme joka ilta aamuyöhön asti. Vera oli hyvin avoin minua kohtaan.

Tämä blogin kirjoittaminen pitää minut järjissäni. Vastaisuudessa kirjoitan asia-aiheista, ehkä joskus itsestänikin. Aika näyttää. Pahin suru kestää noin vuoden. Mutta se kulkee aina mukana. Rakas Vera.

Romanssi työpaikalla

Hesari kysyi verkossa lukijoiden kokemuksia työpaikkaromansseista. Vastauksia tuli 261. Tähän joukkoon mahtui niin nopeasti syntynyttä ja sammunutta hehkua kuin työkaveruudesta alkaneita avioliittoja. Seuraavaksi kyselyyn osallistuneiden tarinoita.

"Tiesin, etten ole ainoa miehen avioliiton ulkopuolinen säätö, ja ajattelin, että kyseessä olisi vain yksi yö. Yötä seurasi kaksi vuotta, joiden aikana olimme kollegoja ja ystäviä, jotka harrastivat toisinaan äärimmäisen hyvää seksiä." Nainen, 38 v

"Työpaikalleni tuli kesäharjoittelijaksi opiskelijapoika. Molemmat myös asuimme työnantajan omistamissa asunnoissa naapureina. Hyvin pian aloimme viihtyä toistemme seurassa. Yhteiseloa on jatkunut nyt 48 vuotta." Nainen, 73 v

Työpaikka on luonteva paikka tutustua ja ihastua. Samassa työpaikassa työskentelevillä on todennäköisesti paljon yhteistä: samantyyppinen koulutus, kiinnostus tiettyyn alaan ja yhtäläisyyksiä urapolussa.

Joka toinen suomalainen on ollut ihastunut työkaveriinsa. Heistä 14 prosenttia on mennyt ihastuksensa kanssa naimisiin.

Työpaikalla suhteella on aikaa kehittyä. Mitä enemmän vietetään aikaa yhdessä, sitä enemmän ehtii nähdä toisen hyviä puolia.

"Molemmat tietävät, mihin ryhtyvät, mitä hyviä ja huonoja puolia toisessa on. Vaivaannuttava deittailu- ja tutustumisvaihe, josta itse en ainakaan yhtäään nauti, jää pois." Nainen, 33 v

"Tapa tehdä työtä joka päivä yhdessä läpi työelämän onnistumisten ja epäonnistumisten kertoo paljon ihmisestä, mm. hänen tavastaan kohdella muita ja häneen stressinsietokyvystään. Siinä mielessä töissä oppii enemmän henkilöstä kuin cocktail lasin ääressä deittailulla." Mies, 46 v

Moni Hesarin kyselyyn vastanneista kertoi jännittäneensä, millaista olisi jatkaa samassa työssä, jos suhde päättyisi. Tämän takia jotkut ovat päätyneet vaihtamaan osastoa tai työpaikkaa. Moni miettii myös, miten työkaverit suhtautuisivat, ja pitää suhteen siksi salassa.

Yhteinen salaisuus voi lisätä hyvää jännitettä parin välillä. Parhaimmillaan salaisuus lisää polttoainetta nuotioon. Suhde säkenöi ja innostaa.

Joka viides työpaikkaromanssin kokenut kertoo kohdanneensa kateutta työpaikalla. Työromanssin asioita kannattaa jakaa työpaikan kahvihuoneessa vähemmän kuin siinä tapauksessa, että kumppani työskentelee jossakin muualla.

Osa verkkovastaajista toi esiin haasteita, joita työpaikkaromanssi esihenkilön ja alaisen välillä voi aiheuttaa.

"Työpaikalla suhde alkoi tuntua meistä tukalalta, kun olimme työntekijä-esimies-asetelmassa. Aika pian mies vaihtoi työpaikkaa, jotta tilanne olisi henkisesti meille helpompi." Nainen, 55 v

Lähteet: Helsingin Sanomat 5.12.2020, kuvat Pixabay

Mitä saa, kun ei juo?

 

Pääset eroon henkisestä koukusta

Tämä juttu perustuu paljolti riippuvuuksiin erikoistuneen psykoterapeutti Kristiina Niskasen ajatuksiin. Hän oli itse aikoinaan teho-osaston sairaanhoitaja, perheenäiti, maratoonari ja riippuvainen alkoholista.

Hän saattoi juoda kaksi päivää putkeen, teloa itseään humalassa ja saada porttikieltoja ravintoloihin. Hän sanoo: "Alkoholiriippuvuuteen liittyy kieltäminen. Omaa käytöstä puolustellaan, perustellaan ja sitä verrataan muihin. Jos kokee, että alkoholi tuo pieniäkin haittoja elämään, sen käyttöä kannattaa pohtia."

Saat hallinnan tunteen takaisin

Yksi alkoholiriippuvuuden kriteereistä on muista mielihyvän lähteistä luopuminen. Valitsisiko tietyn tapahtuman, jos siihen ei liittyisi alkoholia?

Yhteiskunta vaikuttaa uskomuksiin alkoholista. Uskomme, että alkoholi tuo mielihyvää ja sitä tarvitaan seurusteluun sosiaalisissa tilanteissa. Elokuvissakin lasillinen kuohuvaa liitetään iloisiin perhetapahtumiin.

Kristiina Heiskanen sanoo: "Tärkein asia, jonka sain jätettyäni alkoholin, oli hallinnan tunne. Päätin itse, milloin lähden illanistujaisista ja mitä ylipäätään teen. Rajojen laittaminen juomiselle voi auttaa laittamaan rajoja muihinkin asioihin."

Löydät aidon tavan rentoutua

Jos en juo, millä sitten palaudun ja rentoudun? Moni perustelee alkoholia sillä, että se auttaa palautumaan raskaasta työviikosta. Todellisuudessa alkoholi lisää stressiä ja siirtää asioita, jotka haluaisi unohtaa. Juomisen jälkeen huono olo palaa entistä vahvempana.

Syynä on aivokemia. Kun alkoholi stimuloi mielihyväkeskusta, aivot reagoivat siihen vähentämällä nautinnon tunnetta. Vähitellen se häviää kokonaan. Arkikielessä puhutaan kovasta toleranssista, mutta todellinen syy on aivojen viisaus.

Aivot pyrkivät suojelemaan itseään juuri sillä, ettei alkoholi enää palkitsekkaan toivotulla tavalla. Hyvää tasapainoa tuovat asiat, joilla mieli ja keho rauhoittuvat. Se voi olla liikuntaa tai mitä tahansa muuta tekemistä, josta nauttii.

Tunnistat paremmin tunteesi

Tutkimusten mukaan alkoholin aiheuttamat muutokset aivoissa voivat johtaa masennukseen. Niskanenkin sai aikoinaan masennusdiagnoosin.  "Olin masentunut ja ahdistunut, koska juominen aiheutti häpeää ja sai aikaan asioita, joista en ollut ylpeä. Todellinen syy masennukseeni jäi havaitsematta, kuten usein muillakin työssäkäyvillä alkoholiriippuvaisilla. Juominen peittyi diagnoosien alle."

Lopulta vanhemmat ohjasivat Niskasen hoitoon ja hän sai riippuvuuteen suunnattua psykoterapiaa, jossa hän ymmärsi, mitä tarvitsee päästäkseen juomisesta.

Juomisen loppuminen voi auttaa tunnistamaan ja säätelemään tunteita. "Yhtäkkiä alkaa nähdä, mitä unelmia itsellä on, ja on myös voimia tavoitella niitä. Alkoholista luopuminen on itsesabotaasin lopettamista jokaisella elämänalueella."

Monesti pelkäämme henkistä kipua, emmekä uskalla ottaa sitä vastaan. Olisi silti hyvä antaa kipeidenkin asioiden näyttää elämässä suuntaa.

Parannat vointiasi, et sabotoi sitä

Monet riippuvaiset urheilevat kovasti, ruokavalio säädetään viimeisen päälle ja he ovat todella hyvässä kunnossa. Mutta sitten koko paketti sabotoidaan alkoholilla.

Alkoholi poistuu elimistöstä 72-240 tunnissa. Alakulosta toipuminen voi kestää siten jopa kymmenen päivää. Alakulo johtuu siitä, että aivot yrittävät kumota juomisen tuottamaa keinotekoista mielihyvää vapauttamalla hermoston välittäjäaine dynorfiinia.

Alkoholin vaikutukset uneen voi huomata jo yhdestä lasillisesta. Aivot joutuvat koko ajan toipumaan, jotta ne saisivat alkoholin pois kehosta. Siksi krapulaan liittyy väsymys, vaikka olisi nukkunut kuinka paljon.

Alkoholi on aineenvaihdunnalle vieras aine. Elimistö menee hälytystilaan ja kerää siksi nestettä ja turvottaa. Aineenvaihdunta menee sekaisin alkoholista. Alkoholilla on myös yhteys 60 sairauteen, esimerkiksi se heikentää immuunijärjestelmää ja sydänlihasta ja hidastaa aivotoimintaa.

Lähteet: Kauneus&Terveys 1/2021, kuvat omat