Onko tämä ihan pimeetä?

Tämä on toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kirjoitan tänne kaunokirjallisesta käsikirjoituksestani.  Olen kirjoittanut aikaisemmin muutaman romaanikäsikirjoituksen ja lukuisia runokokoelmakäsikirjoituksia pöytälaatikkoon. Mutta vasta tämä nykyinen romaanikäsikirjoitus on niin suuri innostukseni, että tulen ehkä tarjoamaan sitä kustantajille.

Onhan blogeissa näistä kaunokirjallisista pyrkimyksistäkin. Sattumoisin osuin joku aika sitten blogiin, jonka aihe oli meneillään olevan esikoisromaanikäsikirjoituksen kirjoittaminen.

Minä olen sen verran taikauskoinen, etten halua paljoa puhua käsikirjoituksestani. Ja kun se ei tunnu oikealta. Ja kun se on vielä tekeillä. 

Ongelma on siis, että onko ihan pimeetä yrittää luoda henkilöhahmosta psykologisesti mahdollisimman uskottava? Missä menee uskottavuuden ja henkilön persoonallisuuden liian monipuolisen kuvailun raja? Miten paljon panostaa kirjoittamista ja pähkäilyä tähän? 

Olen lukenut tuhat ja sata kirjaa. Se on rakkain harrastukseni.  Kirjailijat - siis oikeat - kuvaavat henkilöhahmon persoonallisuutta niin eri tavoin. Minusta on jotenkin kauneinta, että sen tekee pienin vihjein. Minulla tätä nykyä kirjoittamisen tyyli ei ole mitenkään pienivihjeinen vaan runsas. Hyvin runsas. Tähän on tultu. Kirjoittelenko siis miltei kaiken mitä inspiraatiossa ja muutenkin mieleeni tulee? Tämä on pitkästä aikaa niin uusi tilanne.

Nops, päädyin siis siihen, että kirjoitan tähän näytteen  romaanihenkilön psykologisesta kuvaamisesta.

Olen nyt päätynyt jopa puheääneen. Miten se kuvastaa persoonallisuutta? Haluaisin apuja siinä, että meneekö tämä liian pitkälle?

Lainaus runsaasta käsikirjoituksesta: "...Hän puhui vuolaasti, hyvin nopeasti. Tuntui, että sanat pomppivat hänen suustaan vikkelästi sinne tänne kuin kirkkaat marmorikuulat. Osa sanamarmorikuulista teki kaaria ja piruetteja ilmassa, kun hän  (en kirjoita nimeä , vaikka nimi on jo, olen siis taikauskoinen, enkä halua antaa häntä kenellekään muulle kuin minulle ) vähän korotti ääntään. 


Hänellä oli heleä, kantava ääni, jossa oli jotakin lapsenomaista, ja ehkä myös siksi jotakin viehättävää, aistillista. Minun oma ääneni on ollut aina vähän himmeä. Jotenkin liian vanha ikääni nähden. Kuin suustani rapsahtelisi hitaasti kuivaa paperia tai loppusyksyn kuivia, ryppyisiä puidenlehtiä. Hän elehti paljon ja jotenkin notkeasti käsillään. Maalasi ilmaan nopeasti viivoja, kaaria, pisteitä, suuria ympyröitä...."

Joten tänään näin. Kaunokirjallista. Ei liian paljon mitään paljastavaa, mutta yksi paljastava ongelma silti. Kiitos jo etukäteen ajatuksista!