Joo. Olen 52-vuotias.
Välillä havahdun siihen. Jo niin paljon. Elämää on vähemmän edessä kuin takana.
Silti aivoni surraavat välillä kuin parikymppisellä. Innostun, inspiroidun, kohkaan sinne tänne. Ulkoisesti ja ajatuksissani.
Ehkä oikean iän muistamisessa parhainta todistusaineistoa on jo 19- ja 17-vuotiaat tyttäreni. Jossakin välissä olen punnertanut heidät tähän maailmaan.
Alan olla siis jo möyheä akka. Mutta se ei ole vain klisee, että ikä on korvien välissä. En kertakaikkiaan tunne olevani 52-vuotias akan kutale.
En silti yritä olla ikuisesti nuori. Ikuinen teini. Pukeudun niin kuin aikuiset pukeutuvat. Napa ei näy. Naaman kohotusleikkaus, botox ja täyteaineet ei ole ollut vielä mielessä.
Mutta mistä sitä tietää, vaikka tulisivat myöhemmin mieleeni
Avioliitto on kestänyt 23 vuotta. Molemmat olemme miehen kanssa muuttuneet. Ja onneksi hyväksyneet toistemme muutokset.
Identiteetti eli pysyvämpi minäkäsitys voi matkan varrella muuttua esimerkiksi koettelevien tai iki-ihanien kokemusten myötä. Mutta en ole kokenut suurta identiteetti räjähdystä. Ei ole ollut myöskään neljänkympin tai viidenkympin kriisiä. Voihan kriisi tulla kuusikymppisenä.
Kuolema on enemmän läsnä. Näen ikään kuin sen reunat mutta keskustaa en. Suuri toiveeni on elää hyvin vanhaksi mummoksi. Silloin muun muassa hyväksyttäisiin paremmin kaikenlaiset oikut ja omituisuudet. Kaupankassalla etuileminen. Puhuminen suuremmalla äänellä. Nuorten kauhistelu. Mahdollinen kävelykepin heiluttelu.
Vanhuuden kehitystehtävänä on eheytyminen. Muistelussa kootaan itsestä kokonainen. Eheä.
Peiliin tuijottelu on vähentynyt iän myötä. Aamulla on pakko, kun meikkaan. Suuni ympärillä sulkeet. Kulmakarvojen välissä syvät rypyt. Kasvot valuvat vähitellen alaspäin. Mutta näin se menee.
Olen tätä toitottanut: Olen kehopositiivinen. Kannan selkä suorana painoni, ulkonäköni, vanhenemisen. Ikä on onneksi tuonut itsensä hyväksynnän ja armollisuuden.
Minusta on kehkeytynyt vähän rouva Suorasuu. Sanon suoraan, mitä ajattelen. Ikävä kyllä en ajattele sen seurauksia.
Ainakin kaksi piirrettäni on hyvin pysyviä: Olen onneton autokuski ja epäkäytännöllinen ihminen.
Miten koet ikäsi?
Lähteet: kuvat omat
Ikä on vain numeroita, enkä koskaan ole ikääni häpeillyt. Elämä ja ikä on otettava sellaisina kuin ne saa.
VastaaPoistaKirpakkaa pakkaspäivää sinulle!
Kiitos kommentistasi Outi. En minäkään ikääni häpeile. Olen avoin elämälle. Hyvää päivää myös sinulle.
PoistaNiin totta, lasten kasvun kautta ymmärtää oman ikääntymisen ja tietty sinne peiliinkin katsomalla, se paha peili muistuttaja!
VastaaPoistaTämä on niin moninainen kysymys, että luultavasti voisin kirjoittaa kirjan aiheesta. Mutta kuolema on tullut lähelle ja niin hienosti kirjoitit, näet kuoleman reunat, näin minäkin sen koen. Miehellä omat vanhemmat ovat muistisairaita ja todella huonossa kunnossa, hänelle se, että hän on se seuraava vanhin sukupolvi, näyttäytyy eri tavoin kuin minulle. Minulla taas oma mummi on vetreänä ja elossa ja isäni ja äitini tädit ja sedät pirteitä, kuin peipposet, eli tasan ei mene ikääntymisenkään lahjat ihmisillä. Mutta siltikin ehkä jokin pieni kriisinpoikanenkin on, ei siinä että pelottaa vanhuus tai rypyt, vaan miten se loppuelämä vietetään ja kuka minä olen sitten, kun lapset lentää pesästä.
Ihanaa pakkaspäivää Marja <3
Kiitos, Tiia, kommentistasi. Niin, se vanheneminen on vääjäämätöntä ja luonnollista. Miehesi tulee olemaan vanhin sukupolvi. Minullakin vähän kirvelee, että olen jo se vanhin sukupolvi. Äiti, isä, ukit, mummit poissa.Olet onnekas, kun sukusi on vielä voimissaan. Kyllähän sitä tulee jo vähän mietittyä -jos ylipäätään saa vanhaksi elää - millainen se tilanne on aivan loppumetreillä. Minullekin on etukäteen murhemieli siitä, kun pesä on tyhjä. Ehkä jo ensisyksynä.
PoistaTämä kirjoitus saa minulta ison peukun, varsinkin kohta rouva Suorasuu. Tulleista rypyistä ja muista roikkuvista juurikin tämä suorasuinen puhe on minullekin tullut tavaksi näin 50 v täytettyäni. Enään en jaksa olla niin diplomaattinen enkä nyökytellä ja kompata kaikenmaailman höpöttäjiä tai pesservissereitä...silloin tulee sanottua mitä suuhun juuri silloin mieli käskyttää..ja seuraukset ovat välillä sen mukaiset...enkä todellakaan sano suoraan saadakseni olla ilkeä...vaan tunkkaisessa tilanteessa on hyvä heittää välillä puhdas paita päälle!!!
VastaaPoistahyviä talvipäiviä sinulle!!!
t. hanna
Kiitos, Hanna, kommentistasi. Kyllä se todellakin johtuu iästä, että puhuu suoraan. Vaikka saattaa myöhemmin kirpaista.En minäkään ilkeyttäni puhu suoraan. Ei vain jaksa kaikenlaista jahkaus tai oikeasti hölmöä puhetta.Loppukaneettisi oli tosi hyvä.
PoistaIkääntyminen kauhistuttaa ja samaan aikaan tuo levollisuutta. Saan käyttää yhä useammin aivan käypäistä toteamusta -ei minun tarvitse enää.
VastaaPoistaEi kouhkata maailman tuuliin, ei todistaa osaamistani, ei uskotella itselleni, että aikaa on loputtomiin haaskata mitä merkillisimpiin sivujuoniin.
Kauhistuttaa, koska ajan rajallisuus on ihan uudella tavalla tosi. Toivon pitkää ikää ja paljon lastenlastenlapsia. Toivon terveyttä, edes loppuun saakka pysyvää järkeä ja kivuttomuutta.
Peilikuva käy vuosi vuodelta vieraammaksi, ja kauemmas siitä mikä sisällä yhä elää. Nuori tyttö, elämänsä keväässä. Armottomimmat ovat yllättävät peilit. Sellaiset, joiden eteen heitetään marketin käytävällä ja kuvajaisina näyteikkunoissa. Olenko se muka minä? Kyse ei ole niinkään turhamaisuudesta, vaan hämmästelystä. Minusta on tulossa äitini.
Niin se menee. Meillä kaikilla.
Kiitos kommentistasi Nelina. Ihana tuo toteamus: "ei minun tarvitse enää." Jotenkin kumman lailla sitä on vapaampi, kun tulee ikää. Jännä juttu. Ja nuo peilit. Kerran katsoin bussin peiliä ja ajattelin: äitihän se siinä istuu. Sitten mieleeni iski kuin kivi: se olen minä. Minä jo noin vanhan näköinen. Mutta mieli ja sydän voi olla ikinuoria. Kommenttisi herätti paljon ajatuksia. Kiitos niistä.
VastaaPoista